Yösyöttöfilosofiaa

Keskellä yötä, kun kaikki muut nukkuvat, istun syöttämässä vauvaamme. Monesti olen aivan hämärän rajamailla. Osin ehkä nukunkin. En tiedosta paljoa ympäröivästä maailmasta. Vain vauvan tasaisen syömisäänen, joka vähitellen muuttuu uniseksi tuhinaksi.

Noina hetkinä vilkuilen herätyskellon digitaalisia numeroita, jotka liikkuvat lohduttomasti kohti aamua. Välillä suren jäljellä olevan uniajan vähyyttä ja toisinaan iloitsen, että luvassa on ehkä vielä useampi tunti lepoa. Jos vauva nukkuu.

Noina hetkinä mieleni laukkaa todellisuuden ja unen väliä. Alitajuntani pyörii kuin karuselli. Rakentelen uusia kasvatusfilosofioita, teen päätelmiä vanhemmuudesta, saan ajatuksia ja ideoita. Yhtenäistä kaikilla teorioillani on se, että yöllä ne tuntuvat maailmaa mullistavilta ja elintärkeiltä. En malttaisi odottaa aamuun, että saan ideani käytäntöön.

 Lukuisina aamuina, kun olen keittiössä silmät puoli ummessa sekoittamassa puurokattilaa, saan todeta, etten muista edeltäneestä yöstä mitään. Jos olen niin onnellinen, että muistan, monesti vauva heräsi syömään, saan vain haaveilla ideoitteni ja filosofioitteni perään. Yöherääminen on kuin halpa humala. Krapulankin saa kaupan päälle.

Eipä siis mullisteta maailmaa tälläkään kertaa.

Pitäisi varmaankin kirjoittaa blogia aina yösyöttöjen yhteydessä. Tulisi varmasti syvällistä tekstiä. Tai sitten ei. Ehkä on parempi, että alitajuntani piilottaa peikkonsa aina uuden aamun myötä.

On kuitenkin hämmentävää, kuinka ihmisen luomisenergia toimii kovimmillaan kehon käydessä säästöliekillä. Jos 80-luvun rokkitähdet olisivat ymmärtäneet yösyöttöjen voiman, olisivat huumekeisarit köyhempiä ja BigBrotherit vielä enemmän täynnä isotukkaisten miesten lapsia.

Tiedoksi kaikille, en laita lehtiötä yöpöydälle. Kun vauva nukkuu, nukun minäkin. Annan mieleni laukata öisin omaa villiä laukkaansa. En raaski vangita sitä kynään ja paperiin.