Paino(voima)nhallintaa

Tuli tuossa kakkua syödessä mieleen ajatuksia syömisestä, kiloista ja laihduttamisesta. Virsi on kuin Kauniit ja rohkeat, jatkuu vuodesta toiseen, mutta mikään ei oikeastaan muutu. Miehet aina ihmettelevät, miksi naiset valittavat painostaan, mutta eivät tee mitään. Tehdäänpäs. Me syödään. Ja valitetaan. Niih.

Nyt kahden lapsen jälkeen huomaa kohtaavansa toisenkin haasteen suhteessa omaan kehoonsa. Kaikki alkaa suunnata maata kohti. Roikkua. Murrosikäisinä yläasteella naurettiin keski-ikäisille naisille, joiden kroppa oli kohdannut tuon haasteen. Elin silloin omaa kuolemattomuuttani ja luulin itse näyttäväni isona Nicole Kidmanilta. Juu ei.

Sitä ajattelee, että kaikilla painonhallinnassa onnistuneilla on joku suuri salaisuus. Voi kutsuilla kyräillä 15 kiloa laihtunutta Liisaa ja supista kaverin kanssa: "Miten tuokin onnistui..." Kotimatkalla sitten ehdottaa miehelle, että tilattaisko pizzaa.

Painonhallintaan tarjotaan kaikenlaisia poppaskonsteja. On karppausta, pisteitä ja kaalisoppadiettiä. "Näillä konsteilla onnistut!" mainostavat naistenlehdet. Etsitään ihmettä ja ohituskaistaa. Kai sitä haluaa vain kovasti uskoa siihen satuun, että saan syödä kaikki herkut ja silti laihtua. ”Mut ku naapurin serkun kaiman siskokin teki niin ja laihtui.” Aina on se onnistumistarina, joka pitää uskon ihmeisiin elossa.

On ehkä pakko aikuistua ja todeta, että on vain opittava syömään oikein. Elämä ei ole aina kivaa. Olen nimittäin mestari keksimään tekosyitä. Ensin oli niin kiire ja epätavalliset työajat, sitten raskaus ja imetys ja pian taas raskaus ja imetys. Ei silloin voi laihduttaa. Joo ei, mutta ei sitä tarvis olla mikään syöttöporsaskaan. Laihdutuksen toinen vaihtoehtohan on luonnollisesti mässäily.

Puhuimme juuri rakkaan ystäväni kanssa sokeriaddiktiosta ja itsensä palkitsemisesta. Kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia, kipittää äiti vauhdilla herkkukaapille, koska on "ansainnut" palkinnon. Lasten herättyä voi taas todeta keksiä pyytävälle lapselle, että meillä ei syödä herkkuja joka päivä. Kunhan muistaisi pyyhkiä suklaan pois suupielestään. Ehdoton pohjakosketus on, kun yrittää etsiä tyhjästä herkkukaapista edes jotain "hyvää" ja päätyy imeskelemään kolme vuotta vanhoja kovettuneita toffeita. Vähän kuin tupakka-addikti etsimässä stögiksestä vanhoja tumppeja. "Hei. Olen MoM ja olen sokeriaddikti."

Enää en haaveile täydellisestä vartalosta. Siitä on tosiaan huolehtinut painovoima ja sillä tavalla en kroppaani halua korjailla. Haaveilen terveellisestä loppuelämästä. Rakastan vartaloani, koska sen roikkuvat osat ovat kunniamerkkejä kahdesta ihanasta pojastani. Haluan pitää kehostani vain niin hyvää huolta, että pysyn poikieni tahdissa ja mikä tärkeintä, elämässä.

Käyn siis hakemassa vielä yhden palan kakkua ja kannan vastuun teoistani. Niin kuin aikuisen kuuluu. Mutta miehelleni tiedoksi, että en aio luopua oikeudestani valittaa. Niih.