Monesti ollessani yksin junassa (mikä on luksusta tässä
elämäntilanteessa) pohdin muiden ihmisten ajatuksia. Mitä heidän mielessään
liikkuu? Onko heillä stressiä? Onko heillä joku, jota rakastaa? Mistä he ovat
tulossa? Mihin he ovat menossa?
Kun uppoudun tällaisiin pohdintoihin, alkavat kaikki ihmiset
näyttää silmissäni todella kauniilta. En osaa ehkä koskaan tarkemmin selittää,
mutta pohtiessani toisten elämäntarinoita alan nähdä heidät olemuksineen ja
vaatteineen hirmuisen kauniina. Juuri sellaisina kuin heidän tulee ollakin.
Juuri siinä hetkessä. Juuri silloin.
Teinitytön mustatut silmät ja takkuinen tukka. Epävarma ja
pälyilevä katse.
Laitapuolenkulkijan likaiset vaatteet ja ahavoitunut iho.
Sänki. Horjuva askel.
Nuoren naisen tyylikkäät hiukset ja muodikkaat vaatteet.
Itsevarma olemus.
Keski-ikäisen miehen huonosti istuva puku. Hikikarpalot
otsalla. Silmälasien sangan painama jälki korvan takana.
Pienen lapsen sormikkaat, joissa peukalo ei ole paikallaan.
Räkää nenässä. Tarralenkkareiden toinen tarra auki.
Pysähdyn vain katselemaan näitä ihmisiä. Ihania ihmisiä.
Kanssaihmisiä. Olen onnellinen heidän puolestaan ja toivon, että he itse
näkisivät saman kuin minä juuri silloin. Kauneuden. Kauneuden itsessään.
Kauneuden ihmisyydessä.
Minä olen siis se outo siellä nurkassa, joka kyylää kaikkia.
Älkää pelästykö. Hymyilen sisäisesti ja toivon elämäänne kaikkea hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti