Ovat kirjoitteluvälit hieman pidentyneet. Tämä johtuu siitä,
että arki on vienyt mukanaan. Elämä on soljunut suhteellisen tasaisesti läpi
pyykkivuorien, ulkoilujen ja uhmaraivareiden. Iltaisin olen myös
syysinnostuksissani keskittynyt tavallista enemmän fyysisen kuntoni
ylläpitämiseen. Henkinen treenaaminen blogin kanssa on siis jäänyt vähemmälle.
Tänään on kuitenkin ollut aika pastamainen päivä. Ymmärrän,
että kaikille lukijoilleni lasten jätteistä jauhaminen ei ole yhtä
arkipäiväistä kuin hiekkalaatikon vartijoille. Tästä syystä olenkin ottanut
käyttööni sisäisen sensuurin ja käytän taktisissa paikoissa termiä pasta.
Aloin tottuneesti vaihtamaan vauvan vaippaa välipalan
jälkeen. Pahaa aavistamatta höpötin höpöhöpöjuttuja vanhemman lapsen kanssa.
Vanhempi lapsi tyhjensi astianpesukonetta (lapsen kehitysaskeleen ujuttaminen
puolihuolimattomasti mukaan = 1 hyvä äiti piste) ja selosti toimintaansa keittiössä
minun vastaillessa olohuoneessa. Vaihdoin vaippaa sylissäni, koska ajattelin
sen sisältävän vain jotain harmitonta. Tämän seurauksena havahduin
todellisuuteen, jossa sohva, lattia, housuni ja paitani olivat pastassa.
Saatoin päästää pienen parkaisun, minkä seurauksena
kaksivuotias rynnisti paikalle ihmettelemään tilannetta. Yritin kimittää
vanhemmalle lapselle käskyjä pysyä kauempana ja samalla roikotin rimpuilevaa
pienempää käsissäni. Pyrkimykseni oli pitää pastainen vauva irti pastaisista
vaatteistani, ettemme olisi entistä enemmän pastassa.
Muutama nopea lasku kymmeneen ja ratkaisun etsiminen.
Rynnistin vessaan ja samalla jatkoin käskyjen kimittämistä vanhemmalle.
Molempia lapsia alkoi kikatuttamaan äidin hätääntynyt tila. Hätääntynyt äiti ei
löytänyt vielä tilanteesta kikattamisen aihetta.
Onneksi ihminen on terävimmillään nurkkaan ahdistettuna.
Adrenaliiniryöpyssä onnistuin taiteilemaan itseni ja vauvan eroon pastaisista
vaatteista. Valoa alkoi näkyä tunnelin päässä.
Kunnes huomasin astuneeni pastaan ja näin ollen olin kuljettanut pastaa
olohuoneesta vessaan asti.
Pestyäni itseni, vauvan, lattian, sohvan, lipaston päällisen
(älkää enää edes kysykö) huokaisin helpotuksesta.
Silloin nenääni leijaili tuttu pastan tuoksu isoveljen vaipasta.
Otan osaa. Valitettavasti vahingonilo on äiti-ihmisen riemuista suurin, ja istun tässä hihittämässä kuin heikkopäinen kyyneleet silmissä. Onneksi meillä ei tänään uitu pastassa, ja pastalla tehdyistä seinämaalauksistakin on jo kulunut tovi... tosin tämä pienin kaksikkoni todennäköisesti päästää minutkin osalliseksi siitä riemusta uudelleen.
VastaaPoista:) juuri näin vahingonilo paras ilo :)
VastaaPoistaVoih, postaukset loppuivat kesken. Eilinen ilta ja tämä aamu meni lokoisasti blogiasi lukien ja itsekseni hihitellen. Miestä vain mulkaisin pahasti, kun hän pyyteli osallistumaan kotihommiin. Hah!
VastaaPoistaSaanko kysyä minkä ikäsiä poikasi ovat? Ongelmakohtanne kuulostavat siltä, että suht samanikäisten pirulaisten kanssa taistellaan.
Lämmin kiitos siitä että jaksat viihdyttää meitä lukijoitasikin arjen.kommelluksillanne ja kaikkea hyvää syksyyn. :-)
No hyvä, jos on viihdettä ollut :) Poikani ovat tällä hetkellä 2,5 vuotta ja 10 kk.
VastaaPoistaKaikkea hyvää myös sinulle!