Elämän mittainen on äidin huoli

Se alkaa jo siinä vaiheessa, kun punainen viiva piirtyy testitikkuun. Hiipien salakavalasti takavasemmalta. Se on se kolikon ruma puoli. Ensin hetki on täynnä aurinkoista onnea, mutta pian sen ylle piirtyy ilkeä varjo, joka on tullut jäädäkseen. Huoli.

Ensin jännitetään ensimmäiseen ultraan asti. Sitten odotetaan kilpaa ensimmäisiä liikkeitä ja toista ultraa. Muistetaan koputtaa puuta ja käyttää varmuuden vuoksi sanoja "jos kaikki menee hyvin".

Mutta eihän se syntymän myötä mihinkään katoa. Silloin se vasta kasvaa täyteen mittaansa kuin imien energiaa tuoreiden vanhempien onnesta. Huoli.

Se on aina läsnä, kun vauva itkee kovasti. Se istuu olkapäällä, kun taapero kaatuu harjoitellessaan ensimmäisiä askeliaan. Se puristaa sydämestä, kun lapsi sairastuu. Huoli.

Me olemme saaneet pitää sitä seuranamme vasta muutaman vuoden, mutta ymmärrän, että se on vieraanani koko loppuelämäni. Se varmasti valvoo seuranani, kun odotan murrosikäistä yöllä kotiin. Huoli.

Sen seuraan on helpompi tottua, kun ymmärtää, kuka sen tänne kutsui. Sen toi mukanaan kunniavieraaksi Rakkaus. Niin suuri Rakkaus, etten vastaavaa ollut koskaan tuntenut. Rakkaus, joka on niin kokonaisvaltaista, että elämä järkkyi. Ole siis vain varjonani ja seuranani. Huoli.