Lapsettuminen

Lapsettuminen tarkoittaa uuden voimakkaan tahon (=lapsen) vaikutusvaltaa heikomman tahon (=vanhemmat) asioihin. Käsite on syntynyt vähitellen ajan saatossa, kun lasten ja vanhempien suhde on tasa-arvoistunut ja koivunvitsoista on tullut laittomia.

Lapsettumiseen liitetään perinteisesti useita ulkoisia tunnusmerkkejä:

Vanhempien kielenkäyttö:

Lässytys ja voimakas lyhenteiden esiintyminen. Muista aikuisista tulee tätejä ja setiä,  puheääni nousee oktaavin verran ja keskustelu alkaa pyöriä vain yhden asian ympärillä. Puhevirrassa alkaa myös pyöriä hämmentäviä lempinimiä, joilla perheen vaikutusvaltaisinta jäsentä kutsutaan.

Vanhempien Facebook-käyttäytyminen:

Valokuvakollaasien ilmestyminen ja jokaisen edistysaskeleen raportointi.  Yksityiskohtien kuvaileminen asioissa, joita edes lapsi itse ei toivoisi kuvailtavan.

Vanhempien sosiaalisten taitojen heikentyminen:

Kyky ylläpitää jatkuvaa keskustelua voimakkaan tahon läsnäollessa heikkenee huomattavasti. Myös käsitys hyvästä huumorista muuttuu suhteessa aikaisempaan. Lapsettumisen myötä vanhemmat yleensä menettevät kyvyn huomata toisten ihmisten kasvoilta kyllästymisen merkkejä. Sosiaalisten taitojen heikentymisen tunnistaa siitä, että saat lapsettumisen uhrin viihtymään pitkään, kun kysyt, mitä hänen lapsilleen kuuluu.

Ulkoisten asioiden muutos:

      A.      Vaikutus materiaaliseen omaisuuteen:

Harmoniset sisustusvärit saavat kontrastikseen kirkkailla väreillä koristeltuja vilttejä ja loikoilumattoja, muovitavaran määrästä puhumattakaan. Iittalan lasien vieressä on yhtäkkiä kirkkaanvärisiä nokkamukeja ja Arabian lautaset pinotaan samaan pinoon muovisten Puuha Pete-lautasten kanssa.

           Hintavan auton takaikkunoihin ilmestyvät Nalle Puh –varjostimet.

      B.      Vaikutus ulkoiseen olemukseen:

Vanhempien yleinen siisteys ja tyylikkyys laskevat samassa korrelaatiossa kuin juurikasvu kasvaa.

Yleinen välinpitämättömyys:

Lapsiperheistä ja heidän tarpeistaan tulee tärkein sisäpoliittinen asia Suomessa, aikaisempien yleisten humaanien arvojen sijaan. Selkeä konservatismin ja NIMBY-ajattelun (Not In My Backyard) lisääntyminen.

Käsitys huonosti käyttäytyvistä lapsista muuttuu. On vain olemassa vilkkaita lapsia ja ohi meneviä ikäkausia. Lapsia tulee ymmärtää.

Lapsettuminen kohtaa vanhempia sosioekonomisesta asemasta ja aiemmasta katu-uskottavuudesta huolimatta. Allekirjoittanut on todistettavasti nähnyt Suomen eturivin rockbändin rumpalin ajavan farmariautoa, jonka takaikkunoissa vilkkuivat kirkkaat Disney-varjostimet (selvä lapsettumisen uhri).

Kaiken kaikkiaan lapsettuminen on reaalipoliittinen selviytymisstrategia, josta vanhemmat pääsevät ajan myötä yli. Viimeistään, kun voimakkaampi taho on saavuttanut itselleen vakaan autonomisen aseman. 

Uusi ulkonäkö

Itsekriittisenä ihmisenä halusin muokata blogini ulkonäköä. Pitäähän sitä välillä kotonakin nykiä mattoa vähän eri paikkaan tai kantaa sohva toiselle seinälle. Katsotaan, miten kapinoin tätä uutta ilmettä kohtaan. En ole vieläkään täysin tyytyväinen.

Minussa on kuitenkin yhtä vähän ATK-ihmisen vikaa kuin viherpeukaloakin. Yhtään kasvia en ole koskaan saanut pidettyä elossa ja tarvitsin apua, että osasin käyttää kannettavan langatonta nettiä. Sen vuoksi oli pieni ponnistelu minulle saada oma kuva otsikon taakse. Huoh. Kuin olisi juossut maratonin. Tämän vuoksi tämä ilme nyt pysykööt edes hetken. Edes sen pienen hetken, kun kerään taas voimia kiinnostua tästä hommasta enemmänkin.

Toivottavasti kukaan ei häkelly liikaa synkkyyden häviämisestä vaan ennemminkin tämä muutos olisi lukijaystävällisempi ja miellyttävämpi. Ei ainakaan enää niin synkkä.

Antakaapa palautetta!

P.S. On blogin Tykkää -nappula nähtävästi kadonnut jonnekin avaruuteen, joten käykää ihmeessä joukolla "tykkäämässä" http://www.facebook.com/MomEliAidinOppivuodet

Haaveet

Kauneimpia sanoja maailmassa ovat toiveet ja unelmaat. Haaveet. Täynnä iloa ja halua. Tahtoa ja onnistumista. Ennakkoon elettyä onnea.

Pieni kuiskaus, joka lähtee huulilta. Karkaa suusta kuin vahingossa. Salaa. Lapsi, jolle ei annettu lupaa. Uskallusta. Uhkarohkeutta. Kävely päin punaisia.

Haaveita kahlitsee mieli. Ei saa uskoa sokeasti. Pitää suojautua pettymyksiltä. Ei voi luulla itsestään liikaa.

Pimenevässä kesäillassa voi joskus kuitenkin hukata mielensä tuomitsevat huokaukset. Hengittää ilmaa ja sulkea silmänsä. Haaveilla kynttilän valossa. Nautiskella. Käpertyä omiin unelmiinsa ja kietoutua toiveisiin. Elää unelmaa.

Voi nousta ylös ja puhaltaa kynttilän sammuksiin. Katsella kiertyvän savujuovan tanssia, joka hiljenee pimeyteen.

Ja rakastua taas kerran todellisuuden kauneuteen.

Puhallus

Oletteko katsoneet jalkapalloa? Itse katson harvoin. Olen nimittäin juuri niitä nalkuttavia vaimoja, jotka eivät tue miehensä innostusta. Aina, kun katson, kiinnitän huomiota epäolennaisuuksiin: häviävän joukkueen surullisiin faneihin, maalivahdin ilmeisiin ja stadionin estetiikkaan.

Mielestäni yksi yksityiskohta on aina ollut ylitse muiden. Ihmeellinen aine, jolla parannetaan pelaajien vammat. En tiedä aineen tarkempaa reseptiä, mutta sitä säilytetään suihkepullossa ja se poistaa suuretkin kivut välittömästi. Pelaaja on saatettu kantaa paareilla pois kentältä tuskissaan huutaen, mutta heti, kun ihmeainetta on suihkutettu, on pelaaja valmis palaamaan pelin tiimellykseen. Esimerkiksi  Italian joukkue on aineen suurkuluttaja.

Olen useasti miettinyt, miksi kyseinen aine on vain jalkapalloilijoiden käytössä. Tiedän monta muutakin paikkaa, jossa sitä kirjaimellisesti kipeästi tarvittaisiin. Muun muassa synnyttävät naiset saattaisivat kaivata selkäytimeen työnnettävän neulan sijaan yksinkertaista suihkepulloa.

Yllätyksekseni tajusin tänään, että maailmassa on olemassa toinenkin asia, joka on yhtä tehokas kuin jalkapalloilijoiden ihmeaine.

Äidin puhallus.

Uskomatonta, mutta totta. Se toimii aina. Kyynelehtivä lapsi osoittaa sormeaan, joka on jäänyt leikkiauton ja patterin väliin. Yksi voimakkaampi uloshengitys ja kaikki kivut ja kyyneleet ovat poissa.

Tänään pieni poikani huusi dramaattisesti jalkansa olevan kipeä. En tiedä, mistä tämä vakava vamma oli saatu, mutta potilas ei kyennyt etenemään kuin suurieleisesti ontuen. Päästyään vaivalloisesti viimein äidin luo sai hän lääkkeensä. Puhalluksen. Sillä samalla sekunnilla rampa pystyikin kävelemään ja itku vaihtui nauruksi. Leikki jatkui siitä, mihin se oli ennen onnettomuutta jäänyt.

En ennen äidiksi tuloa tiennyt olevani tällainen ihmeparantaja. Olisi elämä ollut hivenen helpompaa, jos olisin tiennyt voivani puhaltaa kivut pois. Ehkä en ollutkaan. Ehkä minulta puuttui se joku taika, joka vain äideillä on.

Onneksi olen nyt saanut valjastettua taitoni hyötykäyttöön. Olen iloinen siitä, että se toimii.

Ehkä ihmeaineen sijaan jalkapallokentänkin laidalla tarvittaisiin vain rivillinen äitejä, jotka puhaltaisivat pahan mielen ja pettymykset toisaalle.

Tämä voisi olla luontevaa. Etenkin sille Italian joukkueelle.

Käytöstavatonta

KOTONA! Loma on lusittu ja arki on edessä. Hauskaa oli ja tuli taas kerran todistettua, että loma tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin muutama vuosi sitten. Ajatukset kirjasta ja riippumatosta, rauhasta ja hiljaisuudesta voi siirtää ehkä kymmenen vuoden päähän.

Tänään koin taas hetken, jolloin ymmärsin, miksi halutaan rakentaa lapsista vapaita hotelleja/ravintoloita ynnä muita vapaa-ajankohteita. Kävimme huoltoasemalla syömässä pitkän automatkan aikana ja kokemus oli taas hilpeyttä herättävä (ei ehkä toisten asiakkaiden mielestä).

Saavuimme paikalle tietenkin huomiota herättävästi. Mieheni pakeni maksamaan ruokiamme (hienoissa ravintoloissahan maksetaan ruoat aina ennen syömistä), kun minä raahasin huutavaa taaperoa ja lykin samalla rattaissa vauvaa. Taapero huusi kuin syötävä: ”ISIN KÄDESTÄ! ISIN KÄDESTÄ!” Tämä ei tarkoittanut, että hän olisi halunnut saada isän kädestä, vaan äidin seura ei juuri silloin miellyttänyt ja hän olisi mieluummin kävellyt sivistyneen rauhallisesti pitäen kiinni isänsä kädestä. Harmikseen hän sai kuitenkin seuralaisekseen minut ja tästä alkoi raahamishuutotaistelu, jota koko huoltamo tuijotti yleisen avoimesti.

Olin iloinen saamastamme huomiosta, sillä vauvamme joutui epäonnekseen mökkeilyn tiimellyksessä hyttysten hyökkäyksen uhriksi (luulin, että ötökkäverkko pitää ne ulkopuolella, mutta tässä tapauksessa kävikin toisinpäin) ja muistuttaa erehdyttävästi pientä vesirokkopotilasta. Lasten leikkipaikan ympärille parkkeeranneet lapsiperheet mulkoilivat vauvaamme hädissään. Onneksi paikalla oli kuitenkin toinenkin uhri, jonka äidin kanssa vaihdoimme myötätuntoisia katseita.

Vääntäytyessäni pöytäämme aiheutimme esikoiseni kanssa niin valtavaa meteliä, että salin perällä pieni vauva, jota yritettiin epätoivoisesti imettää, yltyi dramaattiseen myötäitkuun. Yritin katsoa vauvan vanhempia pahoittelevasti, mutta he peittelivät ärsyyntyneisyytensä huonosti.

Huoltamon hieno ruokalista ei tietenkään miellyttänyt omaa pikku Gordon Ramsyamme, vaan hän tyylikkäästi sylki kaiken ruokansa aina haukkauksen jälkeen huoltamon ihanaan paperiseen ruokalappuun (joita jouduimme siis käyttämään useamman). Koko tapahtuma oli joka kerta säestetty kovaäänisellä kakomisella. Viimein pöytämme keskellä oli valtava servieteistä ja ruokalapuista muodostunut kasa.

Täplikäs vauvamme oli myös tietenkin liian väsynyt nauttimaan soseestaan. Hän ilmoitti olotilansa itkemällä.

Vanhempi lapsi saatiin onneksi työnnettyä leikkipaikan uumeniin mahdollisimman nopeasti. Pian kuitenkin kuului pahaenteinen ”MINUN”, kun pikku diktaattori ei ollut valmis jakamaan huoltamon kulunutta leluvalikoimaa muiden lasten kanssa. Niin kotonaan lapsi oli kuitenkin ollut, että oli välittömästi riisunut sukkansa ja temmelsi ympäriinsä avojaloin. Tyylikästä.

Itse ahmimme ruokamme mahdollisimman nopeasti, sillä emme halunneet enää pitkittää kenenkään kärsimystä. Kahvitkin päätimme ottaa mukaan, jotta voisimme ehkä edes nauttia niistä jälkikasvun sammuttua takapenkille. Itse tietenkin päätin kruunata käyntimme lisäämällä take away-kahviini maitoa suuresta maitokannusta. Kannun kansi irtosi ja sekunnissa latteksi muuttunut juomani meni reilusti yli äyräiden ympäri huoltoaseman tiskiä.

Koko käynnin ajan mietin mielessäni, että olemme juuri ne asiakkaat, joita en itse haluaisi saada viereeni, kun olisin…missä tahansa! Kaasutimmekin parkkipaikalta renkaat ulvoen ja toivon, ettei meitä muisteta pahalla. Aion kuitenkin seurata lapsiperheiden keskustelupalstoja, jos meistä vaikka aloitettaisiin joku paheksuva keskustelu.

Nyt olemme onneksi oman keittiön turvassa, jossa voimme käyttäytyä ihan niin huonosti kuin osaamme.

Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä (ajetaan hiljempaa)

Kyllä automatkailussa on tunnelmaa!

Näin ajattelin tänään tienpientareella siivotessani molempien lasten oksennuksia turvaistuimista.

Tilanne oli kuin kohtaus huonosta amerikkalaisesta pissa-kakka-komediasta. Kohtaus alkoi mieheni vuorosanoista: "Eikö tunnukin, että matka on mennyt jotenkin nopeasti." Lapset olivat nukkuneet lähes koko ajan ja ajelimme viimeisiä kilometrejä kohti määränpäätä pitkin kiemurtelevaa ja mäkistä maantietä. Taisi isäntä olla myös vähän kesäkruisailufiiliksissä ja mutkissa oli kiva kurvailla.

Tässä vaiheessa Joku totesi, päivämme liian aurinkoiseksi, sillä yllättäen takapenkiltä alkoi kuulua pienen yskän kuuloista ääntä. Samassa mieheni huusi: "Se oksentaa!"

Pysähdyimme pikaisesti lähimmälle levennykselle ja ryntäsin nostamaan kyynelsilmäisen esikoisemme pois turvaistuimestaan. Poika oli tyhjentänyt vatsansa sisällön vaatteilleen ja turvaistuimelleen.

Pian oli ilmeistä, että paikalliset hyttyset ja paarmat huomasivat buffet-pöydän pysähtyneen tienvarteen. Ilma oli sakeana pieniä pirulaisia samalla kuin riisuin onnetonta lasta likaisista vaatteistaan. Lisää paljasta ihoa oli kuin vastaus nälkäisten hyönteisten rukouksiin.

Tässä vaiheessa huomasin, että pikku potilaalla oli myös vaipassaan se ei niin toivottu asia. Jee!

Samalla, kun huutelimme mieheni kanssa toisillemme puolittain piilotetun paniikin sävyttämiä ohjeita, alkoi vauva vähitellen hermostua omassa istuimessaan. Ennen kuin itku oli kasvanut täyteen mittaansa ryntäsi mieheni rauhoittelemaan pienintä. Kesken esikoisen pyllyn pyyhinnän korviini kantautui lause, jonka toivoin olevan vain huono vitsi. "Tääkin on ihan oksennuksessa."

Kummallakaan meistä ei ole mitään käsitystä, koska pikkuveli oli antanut ylen, mutta siellä hänkin istui lounaansa keskellä kyyneleet silmissä.

Tässä vaiheessa oli tavoite saada ensimmäinen lapsi nopeasti takaisin auton suojiin verenimijöiden keskeltä. Pian hänet sinne tyrkättiinkin, pelkässä hupparissa etupenkille. Taaperolla alkoivat juhlat kaikkien kojetaulun namiskojen kanssa. Ennen kuin huomasimmekaan oli metsään osoittavan vilkun sijasta päällä hätävilkut ja huolestunut kanssatienkäyttäjä pysähtyi kysymään, tarvitsemmeko apua.

Juu, kiitos ei. Ellei auton siivoaminen kiinnosta.

Kaaoksesta huolimatta pääsimme kuin pääsimmekin lopulta jatkamaan matkaa. Lapset istuivat rättien päällä pesun takia märissä istuimissaan eriskummalliset vaateyhdistelmät yllään.

Etupenkillä kaksi kalmanvalkeaa vanhempaa ajoivat ylihidastetusti kaikista mutkista ja kyselivät puolen minuutin välein: "Onko paha olo?"

Näin tänään...

Hyvää autoilukesää kaikille lapsiperheille!

Edustellaan

Tänään vierailimme rippijuhlissa.

Tässä kaksivuotiaan päivän TOP 10 -hetket (sekalaisessa järjestyksessä):
1. Kirkossa huutaminen
2. Äidin kenkien tallaaminen likaisiksi
3. Ehtoollisella: "Haluu kans mehuu!"
4. Karkuun juokseminen
5. Maassa makaaminen
6. Kakulla sotkeminen
7. Kukkien repiminen
8. Vaatteiden lopullinen sotkeminen välipalasosejuomalla (makuna tietenkin metsämarja)
9. Kivien heittäminen (onneksi ainoa johon osui oli lapsen oma isä)
10. "Kato! Mato!" huudahdus nähdessään kyykäärmeen.

Bonuksena pikkuveljen puklut äidin hameelle.

Nyt molemmat lapset nukkuvat, joten mielessä vain yksi lause:

Where's my glass of wine?