APUA! Blogihaaste!

Apuapuapua. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni blogihaasteen. Kiitos Lattianrajalta! Apua! Olen näitä kyllä nähnyt, mutta nyt vasta sellainen sattui omalle kohdalle. Hengenahdistus. Toivottavasti päiväunet riittävät tähän vastaamiseen (oikeasti toinen katsoo piirrettyjä, joten aina voi käydä laittamassa replayn).

Haasteen tarkoitus on löytää uusi blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa. (Emmä tiedä, kuinka monta lukijaa kelläkin on o_0)

5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta

1. Olen innokas ilmaisemaan oman mahtavan mielipiteeni. Kaikkialla. Kaikissa tilanteissa. Olen välillä mennessäni tilaisuuksiin miettinyt etukäteen, että olet nyt sitten hiljaa siellä. En ole. Aina löydän itseni viittaamassa ja vaatimassa puheenvuoroa. Olen kehittänyt tähän kuitenkin hyvän oikeutuksen. Lainaan Tarja Halosta: ”Kun näen epäkohdan, en voi olla hiljaa.” Käytän suoraa lainausta, vaikka en ole ihan varma, sanoiko Tarja juuri noin.

2. Provosoidun sisäisesti helposti. Suhtaudun siis tunteikkaasti moniin asioihin. En välttämättä näytä sitä julkisesti, mutta kotona itkeskelen vääryyksille ja pihisen epäkohdille. Omalle äidilleni soitan useasti provosoitumisen purkamispuheluita. Hyvä kanava.

3. Tarvitsen elämääni päämääriä ja projekteja. En oikein osaa vain olla. Se olisi hyvä taito opetella. Ei tarvitsisi aina kiirehtiä joka paikkaan.

4. Laulan ajaessani yksin autoa. Ja kovaa. Ja tunteella. Ja koreografioiden kera. Ajattelen olevani musikaalitähti, joka esiintyy täydelle teatterille musikaalin loppukohtauksessa.

5. Rakastan lapsiani. Paljon. Yritän aina olla niin hyvä äiti kuin he ansaitsisivat. Aina en ole.

6. Rakastan miestäni. Paljon. Olisi vaikeaa seistä ilman toista jalkaa.

7. Rakastan ystäviäni. Paljon. Kaikki ovat erilaisia. Ihania. Välillä toisia näkee enemmän, välillä vähemmän. Silti kaikki ovat parhaita ja rakkaita. Tukiverkko, vertaisryhmä, todellisuuden peili.

8. Olen ikuinen opiskelija. Haluaisin opiskella 100 ammattia ja pätevyyttä. Löydän koko ajan kaikkea, millä voisin lisätä ammattitaitoani.

9. Pakenen välillä kotitöihin. Jos en jaksa leikkiä, alan siivota. Se on muka hyväksyttävämpi syy olla leikkimättä kuin vain sohvalla makaaminen. Yhtenä päivänä imuroin, pesin kolme koneellista pyykkiä, laitoin ruokaa (isosti), pesin tiskikoneen kahdesti, vaihdoin lakanat. Äiti oli tosi tehokas koko päivän. Eipä tullut paljon rakennettua junarataa.

10. Maailman parhaita sipsejä ovat mielestäni Kartanon tilli ja kermaviili perunalastut. Taffel voisi muistaa minua nyt tästä maininnasta jollain tuotepalkinnolla. Kiitos!

11. Minulla on matala kipukynnys. Kun pojat tallaavat hiusteni päälle tai nipistävät, huudan kuin teurasporsas. Ihme, että olen synnyttänyt kaksi lasta.

Kysymykset, jotka sain haasteen lähettäjältä:

1. Kuinka kauan haluaisit olla lapsen/lasten kanssa kotona, jos mikään käytännön asia ei vaikuttaisi päätökseesi?

Olen itse asiassa jo vähän kuin karannut kotoa. Jatkoin lisäopintojani loppuvuodesta. Selittää ehkä bloggailun vähenemisen. Töissä olen toivottavasti viimeistään syksyllä.

2. Minne haluaisit mennä lomalle?

Kaikkialle. Japaniin, Thaimaahan, Australiaan, Afrikkaan, Jenkkeihin, auto- tai junareissuun Eurooppaan. Matkustaminen on kivaa!

3. Mitä teet, jos sinulla on kuusi tuntia vapaa-aikaa?

Nukun. Tai katson telkkaria. Tai siivoan. Vaikea viettää ns.”vapaa-aikaa”, kun joku painaa kuitenkin päälle. Tai käyn syömässä ihanien ystävien kanssa!

4. Minkä taidon haluaisit oppia?

Kaikki maailman taidot. Haluan oppia paljon, mutta en välttämättä heti tehdä töitä sen eteen. Haluaisin osata monia kieliä, mutta en opiskella niitä. Haluaisin. Haluaisin. Ikuisesti kestävän pinnan.

5.  Mitä tilaat ravintolassa?

Aina samaa. Olen tästä tunnettu. Jos kerran syön jossain jotain hyvää, syön samassa paikassa aina samaa. Tapojeni orja.

6. Ärsyttävin kotityö

Olen yrittänyt muuttaa ajatteluani niin, etteivät ne olisi kotitöitä vaan vain elämään kuuluvia asioita, joiden tekemisestä on mahdollisesti jotain hyötyä. Ärsyttävää. Tiedän. Mutta tämän ajattelutavan myötä on vaikea nimetä mitään hommaa ärsyttävimmäksi. Olen kyllä perheen kuopuksena oppinut käyttäytymismallin, jonka myötä sanon, etten osaa, jos en viitsi edes yrittää. Siksi sanon aika usein kotona, etten osaa.

7. Mistä suutut?

Hmm. Jostain syystä lapset saavat minut ihan pienistä jutuista ärähtämään, mutta en ehkä silloin varsinaisesti suutu heille. Hitaus saa minut hermostumaan. Suuttumaan. Hmm. En ole kovin pitkään hermostunut, joten hankala sanoa, milloin olisin kunnolla suuttunut. Hermostumaan saa monetkin asiat.

8. Minkä esineen haluaisit heittää pois?

Monetkin esineet. Olen aina ihaillut näitä ”tarvitsen-vain-sata-esinettä”-ihmisiä. Mieheni on kova säästämään kaikenlaisia kojeita. Niistä jonkun voisin ehkä heivata pois. Kuten vanhan kahvinkeittimen.

9. Mille nauroit viimeksi?

Tänään, kun ilmeiltiin isomman kanssa. Osaamme väännellä naamaa samalla tavalla. Se naurattaa.

10. Mitä harrastat lapsen/lasten kanssa?

Jumppaa ja muskaria.

11. Parhaat opit vanhempana tähän mennessä?

Se, että ei voi olla valittamassa koko ajan omaa oloaan, kun pitää olla vastaamassa toisten valituksiin. Huomannut ehkä, että se jatkuvat omasta olosta valittaminen on aika turhaa.

Uudet kysymykset uusille vastaajille:

1.  Mikä on elämäsi tarkoitus?
2. Mistä saat voimia, kun on raskasta?

      3. Mikä on elämässäsi tärkeintä?

      4. Mikä sinusta tulee isona?

      5. Mitä halveksit?

      6. Mikä on suurin onnistumisen hetki elämässäsi?

      7. Minkälaiset ihmiset ottavat pattiin?

      8. Mikä on suomen kielen ärsyttävin sana?

      9. Missä haluaisit asua, jos saisit itse päättää?

     10. Kuka on esikuvasi?

     11. Millainen oli lapsuutesi?

Ja haaste menee seuraaville blogeille:

Mrs. Nobody

Vaurio ja Savikas Afrikassa

Sekunnit ja tunnit

Odota!

Joskus tuntuu, että elämällä on teemabiisejä.

Olen käynyt lukuisia keskusteluja siitä, mihin ihmiset ihastuvat uuden kappaleen kuulleessaan. Olen aina toitottanut olevani voimakkaasti ”sanat”-ihminen. Mieheni taas kiinnittää enemmän huomiota melodiaan. Minulle lyriikat ovat tärkeitä. Eläydyn laulujen tunnetiloihin voimakkaasti. Sävelkulku on toissijaista.

Mietin usein laulujen sanoja ja joskus mietin, kenelle minkäkin kappaleen omistaisin. Välillä aivan toisiin tilanteisiin tarkoitetut laulut löytävät uuden merkityksen omasta elämästäni.

Tällä hetkellä on useampana päivänä päässäni soinut: ”Odota, miksi karkuun juoksit niin varoen…” Samalla katson, kuinka pellavainen pää katoaa kikatellen kulman taakse. ODOTA!

Hoen tuota sanaa nykyisin kovinkin usein. Välillä terävästi sihisten: ”odota!!” tai ylimalkaisen suurieleisesti painottaen O-D-O-T-A!!!

Ja aina kuin salamaniskusta alkaa pääni sisällä soida 90-luvun Maki-syntikkabiitti ja Sanin ääni kaikuu korvissani: ”Huudon kuuleen…haa-aa-a-aaaaaaaa”

O:lla alkavan taikasanan toivon epätoivoisesti toimivan noissa karkailutilanteissa kuten myös ”annakeksiannakeksiannakeksiannakeksiannakeksi”-vänkäyksissä. Odotaodotaodotaodotaodotaodota.

ODOTA!

Kun miljoonannen kerran parkaisin tuon sanan, tajusin itse odottavani.

Älkää pelästykö. En ole raskaana.

Odotan jotain aivan muuta kuin lasta.

Odotan sitä, että saan istua ruokapöydässä koko jouluaterian ajan.

Odotan, että voin pitää samaa paitaa koko jouluaaton ilman, että siihen tulee räkää tai kakkaa.

Odotan, että jokainen perheenjäsen pesee itse oman takalistonsa.

Odotan, että lapset jaksaisivat katsoa putkeen kokonaisen Disney-piirretyn (90minuuttia!)

Odotan tulevia ihania toiminnantäyteisiä ja tapahtumarikkaita perhejoulujamme.

Hyviä vuoden 2012 viimeisiä päiviä!

Joulu on taas (ja lattiat täynnä puuroo)

Blogini sammahti loppusyksystä pieneen talviuneen ja yritän sitä jälleen hieman herätellä. Kovin on kuitenkin tokkurassa ja jäsenet jäykkinä.

Elämämme on vierähtänyt sen verran eteenpäin, että jälleen on yksi vauvavuosi takana ja yhtäkkiä kaksi taaperoa pöydän ääressä. Menneen vuoden arjesta selviytyminen on oikeastaan vaihtunut tasapainoisemmaksi lapsiperhe-elämäksi. Olen myös ottanut itselleni enemmän vapauksia ja suunnannut jälleen opiskelijaelämään.

Kulmat, joita vuoden aikana on hiottu, ovat pehmentyneet ja sen myötä äidin välitön purkamisen ja purnaamisen tarvekin vähentynyt.

On myös löytynyt tilanteita, jolloin veljekset leikkivät hetkittäin ihan kahdestaan ja saan vain katsoa vierestä (!). Tämä kuitenkin päättyy yleensä enemmin tai myöhemmin valtataisteluun ja pienemmän pahoitettuun mieleen. Huomaan toistavani samoja kliseitä, joita niin usein haukutaan. Kehotan isompaa ymmärtämään pienempäänsä ja pienempää lopettamaan jatkuvan mielensä pahoittamisen. Täysin realistisia vaatimuksia alle kolmevuotiaalle ja yksivuotiaalle.

Joulu on muutaman päivän päässä ja ihana joulukuu on antanut taas vanhemmille rutkasti työkaluja kiristykseen ja lahjontaa, joita välillä niin sumeilematta käytän. Tai miten niin välillä. Koko ajan. Jo on tullut uutta potkua pukemiseen, ruokailuun ynnä muihin kriittisiin paikkoihin, kun mainitsee pari hyvin valikoitua lausetta tirkistelevistä kääpiöistä. Odotan itse saavani paketista Vuoden äiti –palkinnon.

Saan vielä muutaman päivän nauttia tästä pelottelun tuomasta teko-auktoriteetista. Sitten joudun jälleen palaamaan perinteisempiin keinoihin. Kiristykseen ja lahjontaan. Ei kun…

No, mutta pahoittelen talviunta ja toivotan kaikilla äideille tsemppiä sinne lahjahelvetteihin ja hyvin suunniteltuihin ”tehdään pipareita koko perhe yhdessä” –teemailtoihin. Itku siinä tulee kuitenkin. Varoitan sitten etukäteen, että se Muumi-piparitalo on sama kuin pelaisi Kimbleä. Hankaluuksien keräämistä itselleen. Miksi piparitalossa pitää olla 6 (KUUSI) seinää?!

Muistakaa hymyillä edes niissä kuvissa! Saadaan lapsille vinouma muistoihin: ”Meidän äiti teki meidän kanssa AINA piparitalon ja kaikilla oli kivaa.”

Ihmeelliset asiat

Maapallo, aurinko ja kuu
Tähdenlennot, ilotulitukset.
Näistä vähän vakavoituu.

Napa, masu, ja varpaat
Sormet, kynnet ja valkoiset hampaat.

Linnut, puput ja oravat.
Kärpäset, hämähäkit ja etanat.

Vitsit, tarinat, jutut ja kyselyt.
Sadut, keskustelut ja ihan turhat höpöttelyt.

Monta asiaa, kaikki uutta.
Välillä naurattaa, jännittää, pelottaa.
Kaikki on kovin suurta.

Traktorit, lentokoneet ja automerkit.
Laivat, ufot ja muiden lasten kaikki leikit.

Syksy, puut ja ne vaahteran lehdet.
Kivet, tammenterhot ja lätäköiden roiskuvat vedet.

Kohta on talvi ja tuleeko lunta.
Miksi ei ole jo joulu? En saa unta.

Silmät sulkeutuvat ja uni tulee väkisin.
Yöllä, jos herää ja pelottaa, tahtoo vain isin.

Päätä paijataan. Nuku vaan.
Huomenna taas jatketaan.

Vanhemmuuden korttipeli (osa 6)

Eihän siinä vierähtänyt kuin melkein puoli vuotta edellisen kortin kirjoittamisesta. Tässä tämä nyt kuitenkin tulee:

Mitä mä sanoin? –kortti.

Tämä kortti on hyvin läheistä sukua ”itku pitkästä ilosta” –kortille. ”Itku pitkästä ilosta” on kuitenkin ennakkovaroitus, kun taas ”Mitä mä sanoin?” on jälkiviisauden kirkas kruunu.

Muistan lapsuudestani ne lukemattomat kerrat, kun kaadoin kaakaot pitkin pöytiä. Kotona ja kahvilassa, huoltoasemalla ja kyläpaikassa. Ihmettelin aina äitini suurta viisautta, kun hän etukäteen yritti varoittaa minua ja veljiäni mukin kanssa temppuilusta. Kun sitten aina korviini kantautui tuo tuttu ”Mitä mä sanoin?” –lausahdus, pystyin vain ihmettelemään, miten se äiti tälläkin kertaa arvasi, että tässä kävisi näin.

Nyt tiedän.

Se tapahtuu joka ruokailussa. Jos ei nyt ihan joka kerta, niin ainakin päivittäin. Kaadan maitoa mukiin. Toistan kuin papukaija vuorosanani: ”Muista juoda varovasti.” Katson pöydän toiselta puolelta pieniä käsiä, jotka viuhtovat ilmassa. Toistan vuorosanani uudelleen. ”Varo sitä mukia.” Katson, kuinka pieni autoksi pureskeltu leipäpala rallaa keittolautasen ympäri ja humps. Maidot ovat pöydällä, sylissä, tuolilla, lattialla ja vastapäisessä seinässä. Nousen, haen paperia ja rätin ja alan jälleen kerran siivota. Tässä kohtaa näytelmä päättyy kliimaksiin. ”Mitä mä sanoin?”

Ja sama toistetaan uudelleen ja uudelleen.

Tänään mieheni siivosi mehukeittoa aamupalapöydässä ja minä maitoa lounaalla. Jälleen kerran vaihdetaan vaatekerta. Toisella puolella pöytää pikku Brutus hihkuu syöttötuolissaan isoveljen järjestemälle Dinner & Show –tilaisuudelle. Sinäkin. Pienestä se alkaa se liittoutuminen. Kaikki yhden ja yksi kaikkien äitiä vastaan. Tällaisia ajatuksia sitä ihminen saa kontatessaan lattialla rätti kädessä kahden pienen lapsen toimiessa työnjohtajina.

”Mitä mä sanoin?” on lausahdus, joka on pakko sanoa. Vaikka siitä ei ole mitään hyötyä. Mitä se enää auttaa, jos varoituksetkaan eivät toimittaneet työtään. ”Mitä mä sanoin?” taitaakin olla enemmän sanojaa kuin kuulijaa varten.

Ehkä väsynyt äiti vain tarkistaa itseltään, onko hänen todellisuudentajunsa jo niin vinoutunut, ettei hän tiedä, mitä hän suustaan päästää.

Mitä mä sanoin?

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5) Itku pitkästä ilosta -kortti

Kerää koko sarja!

Pasta

Ovat kirjoitteluvälit hieman pidentyneet. Tämä johtuu siitä, että arki on vienyt mukanaan. Elämä on soljunut suhteellisen tasaisesti läpi pyykkivuorien, ulkoilujen ja uhmaraivareiden. Iltaisin olen myös syysinnostuksissani keskittynyt tavallista enemmän fyysisen kuntoni ylläpitämiseen. Henkinen treenaaminen blogin kanssa on siis jäänyt vähemmälle.

Tänään on kuitenkin ollut aika pastamainen päivä. Ymmärrän, että kaikille lukijoilleni lasten jätteistä jauhaminen ei ole yhtä arkipäiväistä kuin hiekkalaatikon vartijoille. Tästä syystä olenkin ottanut käyttööni sisäisen sensuurin ja käytän taktisissa paikoissa termiä pasta.

Aloin tottuneesti vaihtamaan vauvan vaippaa välipalan jälkeen. Pahaa aavistamatta höpötin höpöhöpöjuttuja vanhemman lapsen kanssa. Vanhempi lapsi tyhjensi astianpesukonetta (lapsen kehitysaskeleen ujuttaminen puolihuolimattomasti mukaan = 1 hyvä äiti piste) ja selosti toimintaansa keittiössä minun vastaillessa olohuoneessa. Vaihdoin vaippaa sylissäni, koska ajattelin sen sisältävän vain jotain harmitonta. Tämän seurauksena havahduin todellisuuteen, jossa sohva, lattia, housuni ja paitani olivat pastassa.

Saatoin päästää pienen parkaisun, minkä seurauksena kaksivuotias rynnisti paikalle ihmettelemään tilannetta. Yritin kimittää vanhemmalle lapselle käskyjä pysyä kauempana ja samalla roikotin rimpuilevaa pienempää käsissäni. Pyrkimykseni oli pitää pastainen vauva irti pastaisista vaatteistani, ettemme olisi entistä enemmän pastassa.

Muutama nopea lasku kymmeneen ja ratkaisun etsiminen. Rynnistin vessaan ja samalla jatkoin käskyjen kimittämistä vanhemmalle. Molempia lapsia alkoi kikatuttamaan äidin hätääntynyt tila. Hätääntynyt äiti ei löytänyt vielä tilanteesta kikattamisen aihetta.

Onneksi ihminen on terävimmillään nurkkaan ahdistettuna. Adrenaliiniryöpyssä onnistuin taiteilemaan itseni ja vauvan eroon pastaisista vaatteista. Valoa alkoi näkyä tunnelin päässä.  Kunnes huomasin astuneeni pastaan ja näin ollen olin kuljettanut pastaa olohuoneesta vessaan asti.

Pestyäni itseni, vauvan, lattian, sohvan, lipaston päällisen (älkää enää edes kysykö) huokaisin helpotuksesta.

Silloin nenääni leijaili tuttu pastan tuoksu isoveljen vaipasta.

TESTAA JO TÄNÄÄN

Jonkun älyttömän päämärättömän nettisurffailun jälkeen päädyin Perhe-lehden testisivuille. Sehän on hyvä, että ihminen voi tehdä jos jonkinlaisia testejä, että oppisi tuntemaan itsensä paremmin. Ihminen voi saada paljon vastauksia elämänsä kysymyksiin tekemällä muun muassa Mikä sieni olet? –testin.

Sivustolta löytyy paljon testejä, joista ainakin kuusi oli suunnattu suoraan äideille. Voin testata, millainen eläinäiti olen, olenko lastenvaatefriikki, kuinka väsynyt olen (sopisi ilmeisestikin edellisen kirjoituksen perusteella) tai olenko ilkeilijä-äiti.

Pelkästään miehille löytyi vain yksi testi: Isä, testaa tuetko puolisoasi (onko sinusta johtajanaisen mieheksi?)

Mies voi siis testata pystyykö hän tukemaan väsynyttä, lastenvaateaddikti, ilkeilijä puolisoaan, joka on tatti ja norsu. Hyvä me johtajanaiset!

Insomnia

Wikipedia, kaikkien tietokirjojen äiti (vai lapsenlapsi?), osaa kertoa:

Unettomuus (lat. insomnia) on tila, jossa ihminen ei yrityksestään huolimatta nukahda, pysy unessa tai hän herää jatkuvasti liian varhain. Unettomuus aiheuttaa alivireyttä, ärtymystä, keskittymisvaikeuksia, muistin pätkimistä, tinnitusta ja oppimisvaikeuksia.

Unettomuus on se, jolla vauvamahaisia ihmisiä pelotellaan. Kerrotaan pusseista silmien alla ja naureskellen toivotetaan onnea tulevaan. Vauvaperheiden insomnia eroaa muusta unettomuudesta sillä, että perheeseen saapuu asukas, joka kärsii kyseisestä vaivasta. Tai ei ilmeisesti kärsi. Vanhemmat toimivat sijaiskärsijöinä.

Olemme päässeet tutustumaan kunnolla kyseiseen vaivaan vasta tällä toisella kierroksella. Esikoisen kohdalla meitä armahdettiin suhteellisen kohtalaisilla valvomisilla.

Nyt ei.

Meillä on kannettu vuorotellen, hyssytelty, hyräilty, syötetty, lauleskeltu, silitelty, tassuteltu, mumistu hiljaisia kirosanoja huulien välistä, huokailtu syvään ja pyöritelty silmiä. Ja valvottu.

Muistan kerran viime talvena, kun työnsin tuplarattaita hangessa ja totesin, että päässäni ei ole lainkaan ajatuksia. Ei yhden yhtä ajatusta. En keksinyt, mihin olin lasten kanssa menossa ja mihin pitikään mennä. Kiersimme korttelin kerran ja menimme kauppaan.

Tällä viikolla valvomisen ympärille on laitettu isoja kirjaimia, kertomerkkejä ja potensseja. Hauskuudesta pitää aina maksaa hintansa. Olemme ryvenneet läpi jet lagin.

On hämmentävää, kuinka vähillä unilla ihminen tulee toimeen.

Unettomuudessa ovat myös lieventävät asianhaaransa ja positiiviset puolensa. (Every cloud has a silver lining.) Huumorin ei tarvitse enää olla kovin laadukasta, kun jo naurattaa. Omat kommellukset alkavat näyttää hyvältä komediasarjalta. Ei ole kiire mihinkään, kun ei muista, mitä pitäisi tehdä. Yöllä saa mielenkiintoisia ajatuksia, tulevaisuudenhaaveita ja tavoitteita. Ei tarvitse kuntoilla päivällä, kun askelmittarilukema täyttyy yöllä. Tämä, jos jokin on tehokasta ajankäyttöä. Miksi tuhlata aikaa nukkumiseen?

Saimme jet lagiin nimittäin kaupanpäällisbonuksena korvatulehduksen. Miten niin en koskaan voita mitään?

Unettomuus on siitä mielenkiintoinen vaiva, että väsymys tulee yleensä jälkikäteen. Silloin, kun saa taas nukkua. Sitten ei enää muuta haluaisi tehdäkään. Unettomuus on myös vaiva, jonka taakan unohtaa heti, kun on saanut univarastot täytettyä. (Tämän takia monissa perheissä on enemmän kuin yksi lapsi.) Sen vuoksi unettomuuteen voi myös olla hankala saada vertaistukea. Aika kultaa muistot.

Tämä onkin se avain. Jossain on se aika, joka tekee muistelusta kultaista. Mikään ei ole lopullista. Ympyrää kierretty makuuhuoneen matto vaihtuu muistoksi pienestä nyytistä, joka klo 3.42 vain tuhisi äidin rakastavassa sylissä. Unohtuu, että nyytti heräsi heti, kun sitä yritti laskea sänkyyn.

Meillä ollaan jo onneksi maratonin paremmalla puolella (tämä on lause, jota uskottelen itselleni) ja pallerot koisivat nallelakanoidensa välissä.

Sen vuoksi toivotankin kaikille oikein hyvää yötä ja kauniita unia.

Lentomatkustaminen lasten kanssa

Olemme kotiutuneet. Matkan loppupuoliskolla ei ollut kovin hyvät nettiyhteydet, joten päivittäminen jäi. Kirjoittelen muutamia juttuja matkasta vielä. Tässä ensimmäinen.

Kotimatkan TOP –hetket

·         Innostuksissaan aina päättömiä tavuja huuteleva taapero onnistuu kiljumaan lentokentällä turvatarkastuksen jälkeen tavuyhdistelmän: ”POOOOMMMMIIII!”

·         Taapero painaa jo toisen kerran lentokoneen istuimen käsituessa olevaa kutsunappia.

·         Vauva kiljuu kuin pieni porsas, kun muut matkustajat yrittävät katsoa elokuvaa/nukkua. Ei paljon naurata neuvolan ”leikkii äänellään”-lausahdukset.

·         Välilaskulentokenttämme Heathrown innokas turvatarkastusvirkailija käy läpi jo Yhdysvaltojen puolella kerran tutkittuja lastenruokiamme ja toteaa ystävällisesti: ”Puolet näistä on avattava ja niitä on maistettava.”

·         Lentokoneessa taapero ehtii sekunnin sadasosassa napata sukan pois jalastaan (taas) ja katson musta-oranssin vaatekappaleen liitävän ilman halki kanssamatkustajien päiden yli muutaman rivin päähän.

·         Esikoisen vaippa falskaa ja housut sekä lentokoneen penkki ovat märkiä.

·         Suunnitelma ”Nukutetaan vauva ennen koneeseen menoa” murenee palasiksi, kun vauva herääkin jo ennen kuin edes rullataan kiitotietä ja on pienien tirsojen jälkeen entistä virkeämpi.

·         Kotiin pääseminen ja pään laskeminen omalle tyynylle. Hetkeksi. Jet lagista toipuvat lapset luulevat olevansa yöunien sijaan päiväunilla.

Monkey Bars

New Yorkin leikkipuistot ilahduttivat meitä muutamaan otteeseen. Puistoja on paljon eli kauan ei tarvinnut etsiä paikkaa, jossa purkaa rattaissa kerättyä energiaa.

Leikkipuistoissa tuntui aina olevan "perussetti" eli keinut, hiekkalaatikko (joka oli monesti betonista valettu) ja kiipeilyteline. Ainakin näin kesäaikaa lapsien iloksi oli usein myös jonkinlainen suihkulähde, joka oli tarkoitettu leikkimiseen. Suurta iloa tuntui tuo kyseinen elementti erityisesti tuovan. Battery Parkista löytyi myös monia aikuisiakin kiinnostanut suihkulähde, jossa vesi syöksyi yllättäen ja satunnanvaraisesti vaihtelevista paikoista.

Nämä kuvat on otettu 49th Streetin puistosta nimeltä Mac Arthur Playgroynd.

Avaruusruoka

Täältä on löytynyt tällaisia ihania soseita vauvalle. Näitähän on Suomessa myös ainakin hedelmäsoseina, mutta täällä myös lihasoseina. Nami nami.

Näiden käyttö on helppoa kuin heinänteko. Korkki vain auki ja avaruusruoka vauvan suuhun. Slurps ja kylmä kanapata on kadonnut masuun. Ei lusikoita, ei sotkua.

Naureskelin näille avaruussoseille ja mietin, miten lapset oppivat täällä syömään itse, kun ruoka tulee kuin tipasta laittaisi. Kysymykseeni kuitenkin vastattiin Times Squaren valtavassa Toys 'R' Us -lelukaupassa, jonka yhteydessä on Babies R Us -osasto. Sieltä löytyi nättejä mikroruoan näköisiä annoslaatikoita, jotka sisälsivät muun muassa valmiita porkkana- tai omenakuutioita. Lapsesi sormiruokailuun. Of course Organic!

No niinpä tietysti.

Concrete jungle (where dreams are made)

No niin. Täällä sitä ollaan. Isossa omenassa. Loma on alkanut oikein mukavasti.

Lentomatka tänne oli mielenkiintoinen, jos voi näin diplomaattisesti asiaa kuvata. Joka kerta, kun olen lukenut tai kuullut pitkän matkan lennoista lasten kanssa, on korviini kantautunut vain tyytyväistä hyminää ja yleispätevä "ihan hyvin" olan kohautus.

No, ensimmäiseksi muksuthan eivät nukkuneet koko lennon (suora lento) aikana kuin tunnin. Hytkytellessäni vauvaa koneen takaosassa lentoemäntien kiusana ties monennetta kertaa oli ainoa ajatukseni jo keskustelupalstoiltakin tuttu kysymys: miksi joku haluaa lähteä kauas pienten lasten kanssa?

Olen aikoinani todennut äidilleni, että lasten kanssa on turha matkustaa silloin, kun ovat vielä sen ikäisiä, etteivät muista mitään. Äitini muistutti sanoistani myös saattaessaan perhettäni lentokentälle Suomen päässä. Periaatteet on tehty rikottaviksi, on minun mottoni!

Siellä minä tosiaan olin 11 kilometriä Islannin yläpuolella kahden yliväsyneen lapsen kanssa ja paheksuvien katseiden ympäröimänä. Emme siis tietenkään saaneet lentoyhtiöiden mainostamaa baby baskettia, koska kaikki eturivin paikat oli ostettu. Baby basket on siis tapana iskeä seinään kiinni, mutta lennollamme oli ehditty nuo kaikki paikat jo lunastaa suuremman jalkatilan toiveissa. Yhtään toista sylivauvaa ei siis lennolla kuitenkaan ollut, joten jäi koppa käyttämättä. Saatoin ehkä lapsellisesti mulkoilla eturiviläisiä kulkiessani ohi vauva (kännykän oikeinkirjoitusohjelma korjasi tässä kohtaa vauva-sanan vaivaksi...hmmm) sylissäni.

Kaiken kaikkiaan homma sujui siedettävästi. Lentoemot olivat ihania ja tekivät kaikkensa, että viihtyisimme ja homma menisi sujuvasti (eli häiritsisimme muita matkustajia mahdollisimman vähän). Koneessa oli muutamia ihania ihmisiä kuten nuori mies, joka ilmoitti olevansa pienen lapsen isä ja voivansa kantaa vauvaa puolestani, jos väsyisin(!!)

Viimein myöhään yöllä Suomen aikaan kulkiessamme pitkin hikisiä pimentyviä New Yorkin katuja iltapalaksi ostetut pizzan palat pahvilautasilla fiilistelin ihanan suurkaupungin sykettä ja tiesin vastauksen kysymykseen, miksi joku haluaa lähteä kauas pienten lasten kanssa.

Siksi.

We're the Kids in America

Howdy,

Tämä perhe suuntaa muutaman yön päästä kesäloman toiselle puoliskolle ja lentää Atlantin yli Liisan Ihmemaahan. Tarkoituksena on päivittää reissusta kokemuksia lasten kanssa matkustamisesta, mahdollisesti kuvien kera. Olen itse yrittänyt löytää netin syövereistä ihmisten kokemuksia, mutta aika nopeasti sitä eksyy ketjuun, jossa väitellään matkustamisen tarpeellisuudesta eikä jaeta itse matkustuskokemuksia.

Toivon, että oman matkakertomukseni kautta rakentuisi yksi kokemus matkailusta kauas lasten kanssa (toivottavasti ei varoittava esimerkki).

Jos päivittäminen ei syystä tai toisesta onnistu, pahoitteluni. Postauksia tulee sitten syyskuun lopussa.

Jos joku aihe erityisesti kiinnostaa, kysy tai ehdota!

Sirkus

Meillä pyörii sirkus. Päivittäin. Etenkin iltaisin. Ruokapöydän ympärillä.

Jossain vaiheessa omasin periaatteet kuten ”ei leluja pöytään” ja ”vauvaa ei harhauteta viihdykkeillä, että hän söisi paremmin”. Tänään heräsin todellisuuteen, jossa itse laulan Postimies Patea englanniksi, lasten isä taputtaa käsiään päänsä yläpuolella ja isoveli yrittää kiljahdella ja houkutella vauvalta ulos nauruja.

Sirkus on saapunut kaupunkiin.

Pieni sirkustirehtööri nököttää jokaisella aterialla syöttötuolissaan ja kääntää päänsä inhoten pois, kun puurolusikka lähestyy suuta. Tanssikaa apinat, tanssikaa.

Ja apinathan tanssivat.

Hypimme ja pompimme, osoittelemme vuorotellen lamppua ja kelloa. Puhumme typeräsi: ”Missä on lamppu? Lamppu. L.A.M.P.P.U. Sielläkö se lamppu on? No siellä se on. Tui tui tui.” Ja samalla yritän puolihuolimattomasti ujuttaa puurolusikkaa kohti suuta. Mutta ei. Suu pysyy kiinni. Tai vääntyy korkeintaan alaspäin ja itku alkaa.

Näiden sirkuspellejen työehtosopimus ei ole häävi. Palkka kuitenkin houkuttelee kummasti. Hyvin syöty iltapuuro tarkoittaa nimittäin hyviä yöunia. Kyllä sitä alkaa yllättäen tehdä mieli jonglöörata ja seisoa päällään.

Olen joskus kuullut, että taikuritkin harhauttavat yleisöä, jolloin tavallinen asia näyttää taialta. Siitä tässäkin on kyse.

Illuusiosta.

Tässä talossa vallitsee aistiharha, jonka myötä me olemme olevinamme auktoriteetteja ja määräävämme perheen marssitahdin. Samalla tavalla kuin vauvamme on syövinään puuroa.

?

Kyselyikä on harvinaisen tuttua kauraa kaikissa lapsiperheissä. Kevätkesän aikana alkoi meilläkin olla selvää, että kohta kommunikaatiota käydään syvällisemmällä tasolla kuin ”Kato äiti, auto!”

Juhannuksen jälkeen koitti tuo kaunis päivä, kun jossain keskustelun lomassa vilahti yksi hajamielinen ”miksi”. Huokaisin syvään ja toivoin salaa, että se olisi ollut vain poikkeus, joka vahvistaisi säännön, mutta se olikin korkki, joka aukaisi pullon.

Siitä päivästä alkaen on meillä käyty loputonta olemassaolon pohdintaa. Onneksi tiedon nälkää välillä tyydyttää perinteinen ”en tiedä”-vastaus.

Mitä sudenkorennot syö?

Miksi maa kiertää aurinkoa?

Mihin täti (tuntematon nainen) menee?

Miksi tuossa on apteekki?

Kuka on rakentanut tämän tien?

Miksi tuo auto on punainen?

Miksi en tykkää perunasta?

Mihin lentokone menee?

Miksi kerhossa pitää olla ilman äitiä?

Miksi tuulee?

Miksi on aaltoja?

Hätäisessä tilanteessa apuna on käytetty myös kypsää ja järkevää tapaa vastata epämääräinen ”siksi”. Ei niin toimiva ratkaisu.

Kolmannen asteen kuulustelut ovat mielestäni kuitenkin (ainakin vielä) kovin sympaattisia. Etenkin, jos ne säilyvät meidän kahden välisinä jutustelutuokioina eivätkä muita ihmisiä koskevina, kuten kesälomareissulla:

Miksi sedällä on iso maha?

Satu

Olipa kerran täydellinen äiti. Täydellinen äiti eli ihmisten ajatuksissa, iltapäivälehtien jutuissa, keskustelupalstoilla ja saavuttamattomissa tavoitteissa.

Kaikki tiesivät täydellisen äidin. Tunsivat henkilökohtaisesti tai olivat ainakin kuulleet juttuja. Todisteita itsestään täydellinen äiti jätti ympäriinsä. Hän muistutti olemassaolostaan television mainoksissa ja neuvoloiden oppaissa.

Täydellinen äiti oli nainen, josta muut naiset eivät kovin pitäneet. Naiset yrittivät silti epätoivoisesti etsiä täydellistä äitiä peilistä kuin lasikenkää sovittavat sisarpuolet. Miehet taas löysivät hänet usein lapsuudenkodistaan.

Tarinaa täydellisestä äidistä on kerrottu pitkään. Se on ollut opetuskertomus jokaiselle naiselle läpi vuosisatojen. Kohtalo, johon on naiset ovat yrittäneet asettua, koskaan kuitenkaan paikkaansa täysin saavuttaen. Täydellinen äiti on aina heijastanut takaisin kaikki ne virheet, joita naiset ovat yrittäneet piilottaa.

Täydellinen äiti ei kuitenkaan ole muuta kuin liian korkealle asetettu rima. Taruolento ja urbaanilegenda, puujalkavitsi ja sarkastinen huomautus.

Sen pituinen se.

Oma tahto

Äiti kasvoi tänään.

Kasvu ei ehkä ollut käyrien mukaista, mutta kasvoi kuitenkin. Välillä on ollut miinuskäyrää ja välillä plussalla. Pyrähdyksiä ja lisäkontrolleja.

Kasvun myötä uhmakin välillä vaivaa. Uhmaksi sitä ei vain ilmeisesti enää virallisesti kutsuta. Se on tahtoikä.

Äiti tahtoo.

Monenlaisia asioita. Välillä omat tahtokohtaukset on salakavalasti kääritty kultaiseen paperiin nimeltä "lapsen parhaaksi". Silloin ne menevät paremmin nikottelematta alas, vaikka jälkimaku voikin olla karvas.

Tämä äiti on kerran myöntänyt oman tahtonsa ihan julkisestikin. Alttarilla. Jonkinmoinen rituaali olisi pitänyt suorittaa varmaan silloinkin, kun äiti tahtoi olla äiti. Olisi pitänyt julkisesti vannoa vala. Tehdä sopimus. Silloin muistaisi ehkä sen tahdon paremmin kuin ne päivittäiset tahdot, jotka houkuttelevat viekkaudellaan.

En tarkoita, että äidin pitää luopua kaikesta (kuten omasta tahdostaan) tullessaan äidiksi. On vain hyväksyttävä, että omien tahtokohtausten edelle menee pieni ihminen.

Se voi tuntua joskus hurjalta ja kurjalta. Äidille voi tulla kiukkukohtauksia, eroahdistusta ja mustasukkaisuutta, kun ei vielä osaa hallita tunteitaan. Minäkin haluun!

Sitä kutsutaan kasvukivuksi. Ja kipeää se välillä tekeekin.

Vanhemmuuden paineet ovat korvien välissä

Onneksi sitä ennen sentään osattiin.

Näin nykyvanhemmat piinaavat kasvatusalan ammattilaisia (Helsingin Sanomat 6.8.2012)

http://www.hs.fi/elama/N%C3%A4in+nykyvanhemmat+piinaavat+kasvatusalan+ammattilaisia/a1344134766136

Psykologi paheksuu suomalaisvanhempia – toimivat kuin Keski-Euroopan rupusakki (Aamulehti 11.9.2011)

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194696204136/artikkeli/psykologi%20paheksuu%20suomalaisvanhempia%20toimivat%20kuin%20keski-euroopan%20rupusakki.html

Vain Benetton kelpaa. Näin vanhemmat pröystäilevät lapsen vaatteilla (Iltalehti 12.7.2012)

 http://www.iltalehti.fi/perhe/2012071215838262_pr.shtml

Suomalaisvanhemmat säästävät laiskasti lapsilleen (Savon Sanomat 22.11.2011)

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/talous/suomalaisvanhemmat-saastavat-laiskasti-lapsilleen/1137775

Vanhemmuus hukassa (Kirkko ja Kaupunki 13.06.2011)

http://www.kirkkojakaupunki.fi/kannanotot/vanhemmuus-hukassa/

Lukijat: Nykylapset perheen hemmoteltuja päättäjiä (MTV3 Koti 11.8.2011)

http://www.mtv3.fi/koti/arki/artikkeli.shtml/2011/08/1372312/lukijat-nykylapset-perheen-hemmoteltuja-paattajia

Hirviöteini vai huono kasvatus? Näistä virheistä vanhempia voi syyttää (Ilta-Sanomat 4.7.2012)

http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-1288481244111.html

Tutkija varoittaa: Lihavat vauvat ovat vakava ongelma Suomessa (Aamulehti 15.5.2012)

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194742973149/artikkeli/tutkija+varoittaa+lihavat+vauvat+ovat+vakava+ongelma+suomessa.html

Vaarallinen trendi: Odottavat äidit pysyttelevät hoikkina hinnalla millä hyvänsä (Iltalehti 17.6.2011)

http://www.iltalehti.fi/perhe/2011061713910194_pr.shtml

Vanhemmuuden paineet ovat korvien välissä (Helsingin Sanomat 26.7.2010)

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Vanhemmuuden+paineet+ovat++korvien+v%C3%A4liss%C3%A4/HS20100726SI1TL02dl3

”Edullinen, tuore, helppo”

Kaupassakäynti on yhtä rasittavan mukavaa kuin käsin tiskaaminenkin. Sitä on kiva kokeilla silloin tällöin, mutta pidemmän päälle se ahdistaa.

Olemme juuri niitä perheitä, jotka ajavat autolla valtavan automarketin parkkiluolaan ja kierrämme orjallisesti saman pyhiinvaellusreitin kuin edellisellä viikolla. Ensin pullonpalautukseen ja sitten kärryt, joiden kanssa pelottavista itsestään aukeavista porteista tavarahelvettiin. Maratonin jälkeen kassalle, jonka kanssa mumisemme yhtäaikaisesti jotain tervehdyksenomaista. Käymme aina saman tutun dialogin:

Haluatteko pakasteet pus…?

Kiitos.

Olen hämmennyksissäni, kuka kiittää ketä ja mistä kaupankassalla. Kassa kiittää saatuaan kortin ja minä kiitän, kun hän palauttaa sen vähemmän arvokkaana. Sitten tulee epämääräinen määrä kiitoksia, joiden tarkoituksesta en ole varma. Nykyään ei onneksi edes tarvitse puhua niin paljon kuin ennen, kun korttipäätteet ovat tulleet.

Ostamme aina samoja tuttuja tuotteita. Vilkuilen joskus sivusilmällä toisten ostoksia, vaikka niin ei saisi tehdä ja mietin, miksi ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Tuttu karkkihyllyefekti. Lapsena saimme valita jotkin karkit karkkihyllyltä. Vaikka jokainen sai tehdä vapaan tahdon mukaisen itsenäisen valinnan, alkoi viimeistään kotimatkalla veljen valinta näyttää paremmalta.

Emme todellakaan ole niitä tyylikkäitä ihmisiä, jotka kulkevat kaupan pieni kori käsivarrellaan ja keräävät sinne kauniin ja sopivan määrän kivoja raaka-aineita illallista varten. Me olemme kilohintaa kyttääviä mammuttiannosten ostajia. Katson aina inhoten kukkuroillaan olevaa valtavaa kärryämme ja mietin, mihin me oikein aina survomme kaiken tuon ruoan. Pelkään kuollakseni sitä, millaisia kärryjä joudun raahaamaan, kun nälkäänsä huutaa kaksi teini-ikäistä poikaa. Toivon, että he harrastavat urheilun sijaan tietokoneita ja voin vain lykätä heidän käteensä lähipizzerian mainoksen ja kokispullon.

On kuntosalikäyntiä vastaava rasitus raahata saalis sitten vielä kassoilta omaan jääkaappiin asti. Onneksi välillä saa vielä sellaisia bonuksia, että kaksivuotiaan itse pakkaaman kauppakassin sisällä oli käynyt suihkusaippuaräjähdys ja pääsee puhdistamaan vaahtoavia perunoita.

Haluan kuitenkin sanoa ihmisille, jotka kokevat sisäistä vastustusta ja inhotusta automarketteja kohtaan, että te ette halua meitä sinne teidän sympaattiseen lähikauppaanne. Ette todellakaan. There is a time and a place for everything and everyone. Meidän kohtalomme on nyt tämä.

Ehdin saada jo tätä kirjoittaessani saman ahdistustilan kuin itse ostosreissulla, joten totean paremmaksi suunnata jääkaapille tutkimaan tämän viikon ryöstösaalista.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

Reilukerho

Pienet kädet tuuppaavat isän jalkoja:

”Töniminen on kivaa!”

Tuima äidillinen ilme kasvoille ja tutut torut: ”Ketään ei saa töniä. Onko sinusta mukavaa, kun joku tönäisee sinua? Nii-in, ei ole.”

Opetellaan reiluutta ja empatiaa, toisen ihmisen asemaan asettumista. Reiluus ei kuitenkaan ole niin helppoa minullekaan. Mitä on reiluus ja oikeudenmukaisuus? Saako töniä, jos tarkoitus on hyvä? Saako töniä ihan vähäisen, jos tarkoitus on hyvä?

Reilu kilpailu. Olympialaisten aikaan ajankohtainen aihe. Mitä reilu kilpailu itse asiassa on? Sitä, ettei kukaan huijaa. Sitä, että kaikki aloittavat samalta lähtöviivalta. Mutta eivät ne kuitenkaan aloita. Onko kilpailu koskaan reilua? Aina on häviäjiä. Riparilla huudettiin aina kisan lopuksi: kaikki voitti! Onko se reilua?

Entä empatia sitten. Kenen asemaan pitää asettua? Uhrin? Tekijän? Ketä pitää ymmärtää vai pitääkö ketään?

Äidille on selvästi tullut kyselykausi.

Helpointa on asettua omaan asemaansa. Etenkin silloin, kun on se uhri. Ja ehkä liian monesti tuntee olevansa. Vääryyttä huudetaan ja punaista korttia heilutetaan, kun omia oikeuksia on poljettu. Tuomari on puusilmä!

Lapsi saa kiellosta valtavat raivarit. Näen hänen itkuisissa silmissään tunteen epäoikeudenmukaisuudesta. Äiti ei ole reilu. Eikä varmasti tunnu kovin oikeudenmukaiselta. Äiti ei aina itsekään kerkeä hahmottamaan, onko täysin oikeudenmukainen ja reilu.

Rooli moraalinmittarina ja totuuden torvena on välillä monitahoinen. Oikeudenmukaisuuden veteen piirretty viiva pitää lapsille tehdä syväksi raja-aidaksi, jota ei saa ylittää. Vaikeus on mustavalkoisuudessa.

Kun kuitenkin haluaisi opettaa kaikki elämän värit.