Kesälomalla

Nyt sitä on sitten istuttu sateessa leirintäalueen mökissä. Kylmä makkara on syömättä, mutta itikanpuremat kyllä kutittavat.

Lapset melkein nukkuvat. Tilanne on 1-1. Toinen siis vielä taistelee. Tällä hetkellä on menossa klassinen veden ruinaamis -viivytys. Huoh. Onneksi olen tonttini jo hoitanut ja saatellut vauvan nukkumatin matkaan.

Säälisin mökkinaapureitamme ellei heilläkin olisi kaksi ihan samanikäistä lasta. Taas on käytetty asiakkaiden sijoittelussa "kerätään kaikki ongelmat samaan kasaan" -taktiikkaa.

Olen seuraillut muita lomailevia lapsiperheitä ja tehnyt voimakkaita yleistyksiä käyttäen muutaman stereotyyppisen perhetyypin, johon kotimaata kierrellessä törmää. Monet perheet ovat sekoituksia useammista tyypeistä. Mihin te kuulutte?

Crocs-perhe:
Näitä on kaikkialla. Crocs-perhe on perheiden Matti Meikäläinen, esimerkki suomalaisesta perheestä. Crocs-perheen löydät kaupasta, museosta, huvipuistosta, huoltoasemalta, teatterista ja rannalta. Perhe kuuluu suomalaiseen kesään yhtä vankasti kuin Nova ja Mölkky. Perheen tunnistaa tietenkin siitä, että kaikilla on Crocsit. Aina. Koko kesän. Kaikkialla. Isällä mustat, äidillä pinkit ja lapsilla koko värien skaala. Crocs-perheisiin kuuluu yleensä paljon lapsia. Tietoa ei aina ole, ovatko kaikki samaa perhettä, mutta jengitunnus on kuitenkin uskollisesti jalassa.

Ensikertalaiset:
Ensikertalaiset kiertävät yleensä lasten nähtävyyksissä turhan pienen lapsen kanssa. Innostus ja halu kokea asioita perheenä loistavat kilometrin päähän, vaikka rintarepussa roikkuvan vauvan näkökyky on kehittynyt vasta puoleen metriin. Ensikertalaiset käyvät kokoajan vuoropuhelua siitä, miten seuraavaksi toimitaan. Pitääkö syödä, nukkua, vaihtaa vaippaa, kokea, ottaa valokuvia? Myös puhdistusliinojen ylenpalttinen käyttö on silmiinpistävää.

Suorittajat:
Suorittajista tunnistaa yleensä vanhemmat. Lapsiin taipumus ei ole niinkään tarttunut. Suorittajat ovat yleensä hieman kireinä. He hermostuvat jonoissa (esitteessä luvattiin, ettei kesäkuussa ole ruuhkaa!), ruokapaikassa (no, oletko jo syönyt?!), laitteessa (mihin seuraavaksi?), kotiin lähdettäessä (parkkimittarin aika on jo ummessa!). Suorittajat ovat tehneet suunnitelman, johon yllättävät muutokset sopivat huonosti. Onhan kaikilla nyt varmasti kivaa? Onhan?!

Haahuilijat:
Haahuilijat ovat Lomalla, joten miksi stressata. Haahuilija istuu rauhassa varjossa ja löytää lapsensa helposti, kun kaijuttimista kuuluu: "Pieni Ella-tyttö etsii vanhempiaan infopisteessä." Haahuilijan lomaa ei pilaa mikään. Perheen lapset yleensä myös haahuilevat. Siksi saatat löytää omalta picnic-matoltasi eksyneen pikkuhaahuilijan, joka on kiinnostuneena haahuillut tutkimaan eväitänne. Suorittajat eivät voi sietää haahuilijoita.

Pintaliitäjät:
Pintaliitäjät ovat oikeastaan Crocs-perheen vastakohta. Pintaliitäjät pukeutuvat ykkösiin. Aina. Satoi tai paistoi. Merkkirattaissa istuvalla vauvallakin on kalliimmat aurinkolasit kuin normaaliperheellä kuukausitulot. Pintaliitäjien mielestä käytännöllisyys ei ole tärkeintä. Saapuessaan keskivertopuuhamaahan pyrkivät pintaliitäjät tekemään selväksi, etteivät yleensä käy sellaisissa paikoissa. Kotimatkalla saatat kuitenkin bongata heidät piiloutuneina ABC:n perimmäiseen pöytään.

Ihanaa kesää kaikille lapsiperheille!

P.S. Kirjoittelun lomassa käytiin tiukka nukutusottelu tasoituksineen ja ylivoimatilanteineen. Lopputulos on kuitenkin vanhemmille voittoisa!

Loma

On blogipäivitysten tiheys hieman pidentynyt. Alkaa olla lomavaihde aivoissa siis jo selvästi päällä. Muutamaksi viikoksi blogi saattaakin nyt hieman rauhoittua, sillä lähden Suomen suveen nauttimaan ylihinnoiteltujen teemapuistojen pitkistä vessajonoista ja huoltoasemien tasokkaista gourmet-elämyksistä.

Edessä on siis sitä kuuluisaa Laatuaikaa, jota kaikkien vanhempien pitäisi mahduttaa kiireisiin aikatauluihinsa. Tavoitteenamme on kuitenkin unohtaa suorittaminen, kotityöt ja rutiinit. Aiomme syödä mansikoita niin, että mahaan sattuu, nauraa, kiljua, juosta ja pelleillä.

Kuulostaa ihan LomaSuomi-esitteen kansikuvalta.

Todennäköisesti löydän itseni kaatosateessa istumassa leirintäalueen mökissä Off-purkki kädessäni raapien itikanpuremiani samalla kun syön sisältä jääkylmäksi jäänyttä grillimakkaraa. No, lapset ovat onneksi vielä niin pieniä, etteivät muista. Eli jos vain itse muistan hymyillä kaikissa lomakuvissa, voin vuosien päästä näyttää valokuva-albumeista, kuinka kivaa meillä olikaan.

Ihanaa kesälomaa kaikille ja muistakaa, että matka on päämäärää tärkeämpi. Heh heh.

”Ollaanko me jo perillä?”

Nolo

Tajusin jälleen tänään, että olen Nolo.

Teininä yritin kovasti olla katu-uskottava. Pyrin siihen jokaisella hengenvedolla ja askeleella. Olisi ollut maailman kamalin asia, jos olisin tehnyt jotain Noloa. Pyrkimykseni pitivät sisällään kaiken, millä ihmisestä tehdään näkymätön. Välttelin siis todennäköisesti enemmän Noloutta kuin pyrin katu-uskottavuuteen.

Rakas isäni onneksi johdatti minua, poloista teiniä, Nolouden piirin, jotta olisin välillä vähän rentoutunut. Hän muun muassa huusi koko nimeäni kovaan ääneen kylillä, kun yritin esittää, etten tunne häntä. Noloa.

Samoin, jos pyrin kävelemään erossa vanhemmistani, saattoi hän tarttua käsikynkkääni ja alkaa hypellä. Noloa.

Jos isäni kyyditsi minun lisäkseni autossa jotain ystävääni, saattoi hän laittaa radion päälle ja alkaa laulaa. Noloa.

Kun kysyin, saanko lävistää nenäni, vastasi isäni lävistävänsä nänninsä ja tulevansa hakemaan minua koulusta avoautolla ilman paitaa. Ei tullut nenään rengasta.

Nyt elämässäni on tullut vastaan jo niin paljon Noloja tilanteita, etten enää kaihda kyseistä asiaa. Iän myötä on itse asiassa alkanut tuntua, että kerään niitä puoleeni.

Tänään ajoin autolla parkkipaikalla, jossa alueen teineillä on tapana kruisailla.  En löytänyt parkkipaikkaa ja pyörin ympäriinsä epätoivoisesti. Samaisesti pyöritin rattia Karate Kidin wax on-wax off-liikkein. Totta kai osuin tööttiin ja näin ollen kovaäänisesti kiinnitin kaikkien ympärillä olevien murrosikäisten huomion omaan epätoivoiseen parkkipaikan metsästykseeni. Parkkeeraushan sujui sitten niin mallikkaasti, että löydätte minusta varmaan jonkin mukavan YouTube-videon, jos vain jaksatte vähän etsiä. Hakusanoiksi suosittelen ”hullu”, ”nainen”, ”ei, ”osaa” ja ”peruuttaa”. Noloa.

Tästä kokemuksesta huolimatta päätin ajaa vielä uudelleen tänään autolla. Radiosta tuli ihana, jo legendaarinen Bomfunck EMSIISIN (=en osaa kirjoittaa) Freestyler. Uppouduin biittiin ja räppäsin tyylikkäästi kuin vain valkoinen nainen voi. Huumassani en tietenkään huomannut pysähtyneeni punaisiin valoihin. Tajusin asian vasta, kun katu-uskottavaan koreografiaani kuulunut käsiliikkeeni suuntasi vieressä ollutta autoa kohti. Viereisessä autossa ryhmä finninaamaisia tuoreita ajokortinomistajia tuijotti minua hilpein ilmein. Siinä kohtaa en voinut enää esittää puhuvani hands-free-puhelua. Suosittelen hakusanoja ”hullu”, ”nainen”, ”sekoaa” ja ”ratissa”. Voitte löytää noilla hakusanoilla molemmat videot. Noloa.

Nolous on osa ikää. Mutta se on erityisesti myös osa vanhemmuutta. Olen iloinen, että saan vielä jonkin aikaa olla Viilein tyyppi maailmassa, koska edessä ovat vuodet, jolloin saan vihaisia mulkaisuja räppiesityksistäni. Lupaan silloin tarttua mulkoilevien teinien käsikynkkään ja hypellä.

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi

Äitiys on suuri vastakkainasettelun miinakenttä, jossa ei paljon toiselle puolelle rajaa kurkita tai valkoista lippua heiluteta. Raja-aitojen välissä kiljutaan kilpaa George W. Bushin sanoin: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.” Ymmärrystä ei heru vaan jo tekemällä tuomitaan. Se, minkä valinnan äiti tekee, asettaa hänet siihen leiriin. Vastaleirissä on tietenkin vain vihollisia, joita valinnan tehnyt äiti sitoutuu paheksumaan.

Näinhän tätä peliä pelataan:

- Olen äiti, joten koen automaattisesti ylemmyydentuntoa kaikkia lapsettomia kohtaan.

- Olen kotiäiti, joten vihaan työssäkäyviä äitejä.

- Hoidan kahta lasta kotona, joten inhoan kaikkia, joilla joku lapsista on hoidossa.

- Imetän, joten paheksun pullolapsia.

- Nukutan pinnasängyssä, joten halveksin perhepetejä.

- Kestovaippailen, joten kauhistelen kertakäyttövaippoja.

- Käytän myös kertakäyttövaippoja, joten hämmästelen kestovaippoja.

- Teen itse soseita, joten demonisoin purkkiruokaa.

- Syötän myös purkkiruokaa, joten hihittelen itse tehdyille soseille.

Listaa voisi jatkaa loputtomasti ja ulottaa myös muille elämänalueille (asun kaupungissa, vihaan maaseutua ym.) Tarina ei kuitenkaan mene aina näin. Valkoisen ja mustan välissä onkin valtaisasti sitä harmaata. Tylsää, kiihkotonta harmaata. Arkea.

En koe suurta tarvetta vastakkainasettelulle. Totta kai se on mukavaa ihan vain viihteenkin vuoksi välillä jumpata silmiä pyörittelemällä niitä maailmanmenolle. On kiva kärjistää ja tehdä toisista yhden asian äärifanaatikkoja. Leimata ja syyllistää. Kokea paremmuutta. Kauhistella.

Harvoin elämä on kuitenkaan niin provosoivaa (vaikka Meidän Perhe –lehden artikkeleista ja vauva.fi-sivun keskusteluista voisikin muuta kuvitella). On ihmisiä ja elettyä elämää. Olosuhteita, joita ei kulissien takaa paljastu. On sitä kaunista ja rumaa. Jokaisessa perheessä.

Naiset rakkaat, yritetään välillä edes välttää niiden kivien heittelyä ja keskitytään siihen omaan olemiseen. Miehethän saavat monesti kuulla, että jos kaikki autoilijat keskittyisivät omaan ajoon yhtä paljon kuin naapurin, olisi vähemmän kolareita. Ehkä me naisetkin voisimme ajatella, että jos keskittyisimme enemmän omaan äitiyteemme kuin naapurin, olisi tässä maassa enemmän naisia, jotka kokisivat onnistumista äitiydessä.

Ei tuomita. Ollaan armollisia. Etenkin itsellemme.

Mitä, jos joku näkee

Mitä, jos joku näkee, etten aina ole hyvä äiti.

Että en aina jaksa leikkiä.

En hymyillä. En olla pirteä.

Mitä, jos joku näkee, että menetän hermoni.

Suutun pienestä.

Sanon pahasti.

Mitä, jos joku näkee, että olen välillä väsynyt.

Haluaisin vain nukkua.

Ummistaa silmäni, enkä jaksaa kuunnella.

Mitä, jos joku näkee, että käytän oikopolkuja.

Helpotan arkea. Huijaan rutiineja.

En teekään itse kaikkea.

Pyydän apua.

Mitä, jos joku näkee, että tuomitsen.

Ajattelen pahasti.

Luulen olevani parempi.

Ylpeilen.

Mitä, jos joku näkee, että minä olen minä.

Ymmälläni. Ihmeissäni.

Joskus eksyksissä.

Mitä, jos joku näkee onneni.

Siksi piilotan sen.

Hymyilen.

Krapula

Se seuraa vääjäämättä. Ja kaikenlisäksi pahenee iän myötä.

Krapula. Morkkis.

Henkinen sellainen.

Tekee mitä tahansa, tuntee silti tekevänsä väärää asiaa. Leikkiessä lasten kanssa huutavat pyykit ja imuri huomiota puoleensa. Lasten ollessa hoidossa kuristaa ikävä kurkkua. Tehdessä tekemättömien töiden listaa kroppa marisee lepoa. Levätessä tekemättömät työt murjottavat vieressä. Suurimman palan kurkkuun ahtaa lause, jonka joutuu sanomaan liian usein: ”Äiti ei nyt ehdi.”

Jo alkaa päätä jomottaa ja pahaolo yrittää ottaa valtaa.

Kun osaisikin vain carpata. Elää hetkessä. Jättää murheet huomisen huoleksi. Olla läsnä.

Elämänhallinnan guruilla on varmasti pussillinen niksejä, kuinka ”priorisoit elämäsi arvot järjestykseen” ja ”olet oman elämäsi henkilöstöjohtaja”.

Jos se olisikin niin helppoa.

Ehkä tämä krapula ei kuitenkaan ole sellainen, joka pitäisi kokonaan hoitaa. Pieni jomotus auttaa pitämään palapelin, jota arjeksi kutsutaan, edes hieman kasassa. Vaikka joku pala aina onkin vähän hukassa. Pelkkä hetkeen heittäytyminen on luksustuote, jonka saa ostaa vastuuttomuuden hinnalla.

Vastuu tuo mukanaan krapulan.

Skål!

Kauniit ihmiset

Monesti ollessani yksin junassa (mikä on luksusta tässä elämäntilanteessa) pohdin muiden ihmisten ajatuksia. Mitä heidän mielessään liikkuu? Onko heillä stressiä? Onko heillä joku, jota rakastaa? Mistä he ovat tulossa? Mihin he ovat menossa?

Kun uppoudun tällaisiin pohdintoihin, alkavat kaikki ihmiset näyttää silmissäni todella kauniilta. En osaa ehkä koskaan tarkemmin selittää, mutta pohtiessani toisten elämäntarinoita alan nähdä heidät olemuksineen ja vaatteineen hirmuisen kauniina. Juuri sellaisina kuin heidän tulee ollakin. Juuri siinä hetkessä. Juuri silloin.

Teinitytön mustatut silmät ja takkuinen tukka. Epävarma ja pälyilevä katse.

Laitapuolenkulkijan likaiset vaatteet ja ahavoitunut iho. Sänki. Horjuva askel.

Nuoren naisen tyylikkäät hiukset ja muodikkaat vaatteet. Itsevarma olemus.

Keski-ikäisen miehen huonosti istuva puku. Hikikarpalot otsalla. Silmälasien sangan painama jälki korvan takana.

Pienen lapsen sormikkaat, joissa peukalo ei ole paikallaan. Räkää nenässä. Tarralenkkareiden toinen tarra auki.

Pysähdyn vain katselemaan näitä ihmisiä. Ihania ihmisiä. Kanssaihmisiä. Olen onnellinen heidän puolestaan ja toivon, että he itse näkisivät saman kuin minä juuri silloin. Kauneuden. Kauneuden itsessään. Kauneuden ihmisyydessä.

Minä olen siis se outo siellä nurkassa, joka kyylää kaikkia. Älkää pelästykö. Hymyilen sisäisesti ja toivon elämäänne kaikkea hyvää.