Perjantai

Perjantai-illoista on viime vuosina tullut kovin erilaisia.

Ennen hekumoi perjantaita pitkin viikkoa, fiilisteli ja odotti. Järjesteli suunnitelmia ja pohti vaihtoehtoja. Perjantaina laittoi sitten ruokaa kavereiden kanssa ja kävi pitkiä maailmanparannuskeskusteluja. Lähdettiin vielä ehkä vähän tanssimaan. Kotiin oli kiva kävellä miehen kanssa käsi kädessä. Tiesi aina, että aamulla saisi nukkua pitkään.

Nykyäänkin ajattelee perjantaita pitkin viikkoa, fiilistelee ja odottaa. Yrittää järjestellä kämppää puhtaaksi kaikesta rojusta ja tietää, ettei ole vaihtoehtoja. Perjantaina syö edellisen päivän tähteitä ja käy muutaman sanan pikaisia keskusteluja miehen kanssa. Lähtee vielä ehkä vähän pesemään vessaa tai pyykkejä. Illalla on kiva katsella laatuohjelmia (Tartu mikkiin) miehen kanssa. Tietää aina, että seuraavana aamuna saa herätä 6.30 (ja yöllä useita kertoja ennen tätä).

Feminismistä

Sisälläni asuu pieni vihainen nainen, joka olisi halunnut olla mukana, kun rintsikoita poltettiin. Tuo pieni nainen kiehahtaa välillä, kun kokee jostain suunnatonta epäoikeudenmukaisuutta. Tuolla naisella ei ole huumorintajua, kun vitsin kohteena ovat naiset miehiä huonompana sukupuolena.

Välillä huomaan katsovani maailmaa ehkä liiankin tarkasti feminismilasieni läpi. Tuolloin haluan ymmärtää kaiken sovinismiksi ja jokainen miespuolinen edustaa minulle alistusta ja vääryyttä. Mieheni ei ole kovin innoissaan niistä hetkistä, kun teen ruoanlaitosta periaatekysymyksen ja aloitan palopuheeni naisista väärinkohdeltuna sukupuolena. Jos joku erehtyy sanomaan seurassani naisia koskevia yleistyksiä (esimerkiksi ”naiset antavat tunteiden haitata työasioita” ), tunnen punan nousevan kasvoilleni, ja kuulen mieheni syvän ”voi ei” –huokauksen. Piikkini ovat nousseet pystyyn ja olen valmiina puolustautumaan.

Katsoin eilen sivusilmällä jotain ohjelmaa YLEltä, jossa kerrottiin E-pillereistä ja niiden sivuvaikutuksista. Insertissä oli pariskunta. Nainen tiskasi ja mies luki pöydän ääressä lehteä. Nainen hermostui miehelle tämän tekemättömyydestä. Jutussa kerrottiin samalla, kuinka E-pillerit voivat aiheuttaa naisille yllättäviä mielialavaihteluita. Siis mitä?! Eli jos mies ei tee kotitöitä ja nainen hermostuu tästä, kyse on vain E-pillereiden aiheuttamasta mielialavaihtelusta?! Hermostumisella ei siis ole mitään tekemistä sen kanssa, että mies vain lukee lehteä?! Ja kaiken lisäksi hermostuminen on vielä ”yllättävää”. Se on jännittävää, miten naisten suuttumiset johtuvat usein hormoneista.  Miehellä ei tunnu olevan tähän osaa eikä arpaa.

Mutta voiko miehiä tästä epäkohdasta syyttäkään. Tänään moppasin lattioita, kun taaperoni katsoi Muumeja (jälleen kerran). Kuulin, kuinka Mymmeli hihkui innoissaan rakastavansa suursiivousta. Käännellessäni rivakasti moppia havahduin Muumimamman vastaukseen: ”No sinusta tuleekin sitten oikein hyvä perheenäiti.” Jouduin nielaisemaan pari kertaa. Siinä minä moppasin ja pellavapäinen poikani kuunteli totuuksia maailmasta, jossa hyvä perheenäiti rakastaa suursiivousta. Saan siis varmaan syyttää itseäni, kun poikani tulevaisuudessa soittaa ja kertoo siippansa kärsineen yllättävistä mielialavaihtelusta, kun hän itse vain luki lehteä pöydän ääressä. Ehkä totean silloin asian johtuvan varmaan E-pillereistä.

Joku voi ihmetellä, miksi niin suuri meteli oman sukupuolen puolesta. Se johtuu siitä, että on joutunut koko ikänsä kuuntelemaan ”vitsejä” oman sukupuolensa huonommuudesta verrattuna siihen toiseen. Jossain vaiheessa ei enää naurata. Etenkin, kun on kohdannut loistavia naisjohtajia ja huonoja miesjohtajia, mutta silti saa kuulla miesten olevan synnynnäisesti parempia siinä hommassa. On myös joutunut työskentelemään miesten kanssa, jotka ovat sekoittaneet työasiat pahasti yksityisasioidensa kanssa ja juoruilleet suut selällään. Silti työpaikan naisten on vitsailtu olevan ”se juoruileva kanalauma”. Sitä toivoisi elävänsä maailmassa, jossa ei olisi nais- ja mies-etuliitteitä.

Kyse ei missään nimessä ole siitä, että haluaisin häivyttää sukupuolet. Haluan olla ylpeä naiseudestani, mutta en kokea olevani synnynnäisesti huonompi sukupuoleni vuoksi. Toivon myös, että osaan kasvattaa kaksi poikaa, jotka ovat ylpeitä omasta miehisyydestään, mutta eivät koe sisäistä ylemmyyttä ”kanalaumaa” kohtaan.

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4)

Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Ennen rakennettiin kestäviä taloja ja ikuisesti toimivia televisioita. Ruokakin maistui paljon paremmalle ja ilma oli raikkaampaa. Poliitikot ja varkaat olivat herrasmiehiä. Lapset ja nuoriso käyttäytyivät nätisti ja kunnioittivat vanhempiaan.

Jokainen sukupolvi toistaa samat synnit. Laulaa tutut laulut ja tekee juuri niin kuin vanhempansa. Vaikka ovat pyhästi vannoneet, etteivät sorru siihen virteen.

Joku on joskus sanonut minulle, että maailman historian ensimmäinen kirjoitus käsitteli sitä, kuinka ennen kaikki oli paljon paremmin. Tämä todellakin on pelikortti, jonka joka ikinen vanhempi lätkäisee lastensa eteen ennemmin tai myöhemmin.

Kun huomaa muistelevansa sitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin kuin nyt, voi myöntää itsellensä tulleensa vanhaksi. Muutosvastaisuus ja menneiden vuosien ihannointi on merkki siitä, että ihminen alkaa huomata olevansa liian hidas nykyajan menoon. Ei olekaan enää pinnalla ja in. Ei ohjaakaan sitä laivaa, jota nykyisyydeksi kutsutaan, vaan ruoriin on tarttunut joku muu. Se joku muu on nuorempi sukupolvi, jonka ohjaustaidot nyt sitten entistä kapteenia kauhistuttavat.

Kehuessaan menneisyyttä sitä tulee korostaneeksi historian positiivisia puolia ja nykyisyyden huonoja. Tulee sokeaksi hyvälle kehitykselle ja virheille, joista on otettu opiksi.

Pahinta tässä on se, että olen jo itse käyttänyt tuota korttia lukuisia kertoja. Olen muistellut lankapuhelimen hyötyjä ja kauhistellut netin hirveyksiä. Ihan kuin oikeasti haluaisin palata aikaan jolloin piti pelätä kaverille soittaessa, ettei vaan sen vanhemmat vastaisi tai aikaan, jolloin laskuja ei saanut maksaa kotikoneelta.

Olen varma, että tulen vielä lukuisia kertoja marmattamaan lapsilleni, kuinka huonosti asiat ovat nykyään. Kuinka kaikki oli ennen niin paljon paremmin. Toivon, että lapseni katsovat silloin minua armollisesti, taputtavat pään päälle ja ottavat ruorin käsistäni omiinsa ja minä saan jatkaa purjehdustani elämän merillä valittavana vapaamatkustajana.

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Kerää koko sarja!

Itsekritiikki

Pahin kriitikko sitä on itselleen. Lyijykynän kumi on kulunut pois, kun ahdistuu omista tuotoksistaan. Ei noin. Onpa tyhmää. Tunnen myötähäpeää. Mutta jos sitä tuntee itsestään, onko se vain häpeää?

Olen mustasukkainen sanoille. Sanoille, jotka taipuvat toisten käsissä niin kauniisti ja syvällisesti. Miten joku toinen on osannut sanoa juuri sen, mitä tunnen? Miten en itse ole osannut sanoa noin?

En voi koskaan jättää tekstiä kesken, koska siihen palaaminen on tuskallista. Syvällisiltä tuntuneet lauseet ovat uuden päivän valossa muuttuneet latteiksi ja huumori noloksi. Kuka tuollaista kirjoittaa?

Mihin tämä kaikki itsekritiikki pohjautuu? Siihen, että pelkään, mitä muut ajattelevat. Kun kirjoittaa, sitä paljastaa jotain itsestään. Asettaa omat ajatuksensa julki ja näytille. Sisäinen narsisti toivoo kiitosta ja kehuja peläten samalla, että on jotenkin taas nolannut itsensä. Että ihmiset pitävät hölmönä ja tyhmänä. Ei kukaan halua olla muiden mielestä hölmö tai tyhmä. Siksi sisäinen kriitikko kiirehtiikin lausumaan nämä sanat ennen kuin kukaan muu. Vähän kuin vakuutukseksi. Että ulkoisen kritiikin saapuessa voi hiljaa nurkassaan ajatella: "no niin munkin mielestä."

Blogin pitäminen onkin minulle terapiaa. Pieni benji-hyppy aina kun tekee mieli kirjoittaa. Alussa päästin hiljaisen "hii"-äänen, kun painoin "julkaise"-nappia. Hengitin syvään ja tuijotin näyttöä. "Toivottavasti joku tykkää", sanoin tekstilleni saatesanoiksi. Julkaiseminen kuulostaa liian juhlalliselta tässä asiayhteydessä. Googlen huono suomennos.

Välillä valehtelen kirjoittavani vain omaksi ilokseni. Jos tekisin todella niin, pitäisin tekstit visusti pöytälaatikossa. Kirjoitan, koska pidän kirjoittamisesta ja toivon jonkun saavan ajatuksia omista ajatuksistani. Kirjoitan, koska haluan välillä kapinoida ja näyttää keskisormea omalle itsekritiikilleni. Antaa vain flown kuljettaa ja kaataa päätä ahdistavat itsetutkiskelun raja-aidat.

Huomaan kritiikin taas yrittävän lassota ajatuksia. Tätä tekstiä kirjoittaessa hyökkää itsekritiikkini itseään vastaan (kuinka kompleksoitunut ihminen voikaan olla). Alan miettiä, täytyykö sitä nyt julkisesti marmattaa oman kirjoittamisensa kipukohdista. Itsekritiikkiä itsekritiikistä. Piiri pieni pyörii.

Pitääkö kaikkea aina todistella ja selitellä? Ei, mutta aina voi itsetutkiskella ja analysoida. Ehkä siinä kipeässä prosessissa piinatessa itseään tulee luoduksi jotain uutta. Myöntäneeksi itselleen, kuinka pelkääkin toisten ihmisten ajatuksia, vaikka luulee olevansa itseriittoinen. Kuinka aikuisessa ihmisessä asuukin pieni lapsi, joka peilaa hyväksyntänsä toisten mielipiteistä.

Ei kai kukaan ole täysin vapaa muiden arvostelusta. Ehkä parempi niin. Mieluummin kolhuja kokenut itsetunto ja ainainen pieni sisäinen sensuuri kuin kiveksi kovetettu muista piittaamaton sielu.

Rakas itsekritiikki, älä kahlitse ja estä elämäni elämistä. Anna minun kokea ja oppia, vaikkakin kantapään kautta. Kohdista kritiikkisi niihin hetkiin, jolloin jätän muut huomioitta ja ajan vain omia etujani tai kun asetan itseni jalustalle. Itsekritiikki, auta vahvistamaan ja rakentamaan itsetuntoani. Älä koskaan hajota sitä pieniksi palasiksi. Kiitos, että annat minun kirjoittaa.

Ö-luokan kansalainen

Sen jälkeen, kun sain lapsia, olen siirtynyt uuteen yhteiskuntaluokkaan. Ei, en niitä kuuluisia elintasoportaita ylöspäin vaan hissillä suoraan pohjakerrokseen. Meistä on tullut Ö-luokan kansalaisia.

Se on nähtävissä joka puolella. Sen huomaa kammoksuvista ilmeistä lapsettomien ikätovereiden kasvoilla, mummojen paheksuvista mulkaisuista ja keski-ikäisten miesten raskaista pettyneistä huokauksista.

Minne tahansa menemme, olemme aina tiellä, häiriöksi tai pilaamassa tunnelmaa. Kun lapsiperhe saapuu paikalle, on kuin rutto olisi tullut kylään. Jos eläisimme keskiajalla, kulkisi edellämme joku varoittamassa saapumisestamme, jotta halukkaat voisivat juosta karkuun.

Kuulumme samaan sarjaan riehuvien humalaisten kanssa, sillä ilmestymme sitten ravintolan, lentokoneen tai bussin ovelle, on kaikilla kanssaihmisillä mielessään sama toive: ”Älkää istuko meidän viereen!”

Sen oikein tuntee kävellessään kirkuva lapsi kainalossaan lentokoneen käytävää pitkin. Ihmisten epätoivoiset katseet ja ne helpottuneet huokaukset, kun olemme ohittaneet heidän rivinsä. Viimein, kun on löytänyt oman paikkansa, tekisi mieli sanoa edessä istuville jo valmiiksi anteeksi. Tyydyn yleensä vain luomaan pahoittelevia katseita. Eihän nyt kukaan halua istua suljetussa tilassa montaa tuntia pakotettuna ilmaiseen selkähierontaan a’la taapero, joka rämppää tarjotinta ja potkii selkänojaa. Ehkä pitäisi tästä lähtien lisätä lomabudjettiin sen verran rahaa, että saisi tarjottua edessä oleville drinkkejä, niin että heidän mielensä turtuisivat kestämään kyytiä. Ehkä ei kuitenkaan. Siinähän sitä olisi oikein supercombo, se riehuva humalainen ja lapsiperhe istumassa perätysten.

Ravintolat ovat myös oma nöyryytyksen soppensa. Sen vuoksi monet lapsiperheet harrastavatkin S-ryhmän ravintoloita, joissa leikkinurkkaus on tungettu pimeimpään ja kaukaisimpaan osaan ravintolaa, ja kaikki lapsiperheet istutetaan ”kätevästi” leikkinurkkauksen ympärille. Pois silmistä häiritsemästä normaalien ihmisten ruokailua. Siellä ei haittaa, vaikka nakkien ja lihapullien (ainoa ruoka, jota lapsille ravintoloissa tarjoillaan) palaset lentelevät ilmassa ja raivokohtaukset säestävät ruokailua.

Tällaisiin julkisiin tilanteisiin mennessään sitä rukoilee mielessään, että lasten feng shui olisi tällä kertaa kohdallaan eikä mikään ärsyttäisi, suututtaisi, harmittaisi tai aiheuttaisi pettymystä. Yleensä, jos kaikki menee nappiin, sitä saa kuunnella mummojen suitsutusta, kuinka hyvin lapset on kasvatettu. Eivätpä mummot arvaa, että kaikki on ollut vain puhdasta tuuria ja tilanne on kerrankin mennyt onnellisten tähtien alla. Ei ole kyllä kasvatuksella ollut osaa eikä arpaa. Tai ehkä sitä voi pienen hetken suoda itsellensä ja uskotella hyvän käytöksen johtuneen omasta hienosta työstä. Tämä matto vedetään kyllä yleensä jalkojen alta jo seuraavalla ravintolakäynnillä.

Pahoittelut siis kaikilla. Aiomme jatkaa ihmisten ahdistelua läsnäolollamme myös jatkossa. Aiomme myöskin tehdä sen törkeästi välittämättä niistä liioitellun suureellisista huokauksista, joita selkämme takana teette.

Muistakaa myöskin sitten vastavuoroisesti se, että ABC, ruotsinlaiva ja kotimaan matkakohteet, ovat meidän reviiriämme. Me aiomme siellä mulkoilla ja huokailla, kun te lapsettomat viette hissit (vaikka pääsisitte portaita), varaatte lastenhoitohuoneen (vaikka vieressä on useita vessakoppeja) ja jonotatte kaupassa niille ainoille kassoille, jotka on merkitty pyörätuoli- ja lastenrattaattunnuksin.

Käskyjä ja kieltoja

Osataan sitä toiseenkin suuntaan. Jos itseä turhauttaa, kun toinen ei tottele, mahtaa meidän taaperoakin ahdistaa, kun yrittää saada äitiä tottelemaan. Näitä olen kuullut viimeisen 24 tunnin aikana:

Mennään tonne!

- rattaissa jokaikisessä risteyksessä tehostettuna käden liikkeellä

Osta toi!

- kaupassa purkkahyllyllä (ei ole tuo kaupan valikoima vielä ihan selvinnyt pienelle shoppailijalle)

Pikkuveli sitteriin!

- kun äidin syli on varattu väärälle henkilölle

Käsi pois!

- poikamme on jostain syystä aina ärsyyntynyt siitä, että joku nojaa päätä käteensä

Kake (kaukosäädin) pois!

- ei onnistu kanavasurffailu, kun tv-poliisi on paikalla

Puhelin pois!

- äiti unohtui TAAS vähän juoruilemaan

Äiti ei laula!

- mitä sille voi, jos päässä soi: "...kun se tyttö teki sen, täydellisen frontside ollieeeen"

Äiti ei puhu!

- tämä on hyvin tavallinen käsky, kun äiti pilaa täydellisen isi-poika-hetken tylsillä kommenteillaan turvallisuuden merkityksestä

Äiti ei kato!

- tämä otetaan käyttöön, jos edellinen käsky ei ole toiminut

Suu auki!

- kun äiti kävi hakemassa herkkukaapista karkin suuhunsa ja yritti syödä sen salaa

Älä kaiva nenää!

- MÄ VANNON, ETTÄ MÄ VAAN NIISTIN!

Mainoksista

Jo aiemmin mainitsin mainoksen, joka on kiinnittänyt huomioni epärealistisuudellaan. Ajattelin nyt jakaa kanssanne muutaman muun helmen. Näin meihin lapsiperheisiin yritetään vaikuttaa mainosmaailmassa.

Aloitetaan siis siitä jo aikaisemmin todetusta viljapeltokohtauksesta...eli Cheerios-murojen kyljestä. Meidän perheellämmehän on sama harrastus aina sunnuntaisin. Etsimme lähimmän pellon, otamme toisiamme käsistä ja juoksemme hiukset hulmuten tuon pellon halki. Virkistävää.

Seuraavaksi vähän syyllistävää mainontaa:

Siivotessaan tuhannetta kertaa samoja sotkuja äiti muistaa aina ajatella, että on se lasten kehitys niin ihanaa.

En ole kyllä ikinä nähnyt, että meidän perheen takakontti näyttäisi tuolta kauppareissun jälkeen! En ole kyllä nähnyt, että kenenkään muunkaan. Pidän myös siitä, että hullunmyllylle on keksitty synonyymi "aktiivinen arki". Sehän kuulostaa jopa houkuttelevalta.

"No, totta kai äiti voi! Äitihän on jo valmiiksi siivoja, kokki, pyykkäri ja vartija."

Ja sitten toi "Kannusta luovuutta". Kyllä se tuntuu sieltä ihan itsekseenkin löytyvän. Kertosivat, millä toi luovuus laitetaan sellasiin raameihin, ettei siitä olis vahinkoa itselle ja irtaimistolle.

Sen tietää, mikä tässä on epärealistista: 1.Mies moppi kädessä. 2.Hymyilevä mies moppi kädessä.

Tämä on vähän epäselvä (eikä kosketa pelkästään lapsiperheitä), mutta siis VR:n mainos Hesarin kannessa otsikolla "150 vuotta yhteisellä matkalla". Kerrankin teema kohdallaan, kun tuntuu, että se ihan tavallinen lähijunamatkakin kestää aina sen 150 vuotta.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!