Paheksun

Mistä tietää, että on vanha? Siitä, että on vaihtanut leiriä. Hypännyt suuren loikan paheksunnan aidan toiselle puolelle. Ennen aiheutin ja halusin aiheuttaa pahennusta. Nykyään kuulun paheksujien kastiin.

Molemmissa leireissä käyttäytymiskoodisto on kovin samanlainen. Se sisältää syviä huokauksia ja silmien pyörittelyä. Eri syistä vain.

Huomaan hengittäväni painokkaasti ulos ja nostavani kulmakarvojani katsoessani 14-vuotiaiden tyttöjen tanssiesitystä jumppaseuran kevätjuhlissa. "Shake that ass", laulaa miesääni ja tyttövartaloiset naisenalut pyörittävät takapuoliaan kyykyssä. Huokailujeni välissä muistan kuitenkin, millainen olin itse tuossa iässä. Olisin muljautellut silmänvalkuaisiani, jos joku "täti" olisi paheksunut upeita musarilta opittuja tanssiliikkeitämme mopodiskossa. Taustalla taisi silloin jytää: "I'm horny, horny, horny tonight." Luulin kyllä pitkään, että laulussa sanottiin honey.

Löydän itseni jälleen huokailemassa kauppakeskuksen parkkitalossa, kun viereinen amis bemari huudattaa bassoa niin, että rintalasta tärisee. Jälleen mieleeni piirtyy kuva itsestäni kääntämässä volaa kaakkoon ja julistamassa kavereiden kesken: "Jos se on liian kovalla, olet liian vanha!!!" Salaa toivoimme, että joku valittaisi melusta, että saisimme kapinoida lisää ja olla väärinymmärrettyjä. No, nyt minä olen liian vanha. Pidän hiljaisuudesta ja paheksun nykynuorison ränttätänttä musiikkia.

Olennaista paheksunnassa ja paheksunnan aiheuttamisessa on sen tärkeys. Nuoret tarvitsevat paheksujia, jotta saisivat kapinoida ja pitää angstinsa. Paheksunta on kuin bensaa nuoruuden palon liekkeihin.

Lupaan siis huokailla, kun poikani haluavat päristellä kovaäänisillä mopoilla ja sylkeä ringissä. Voimme sitten toistemme selkien takana pyöritellä silmiämme ja luulla, ettei toinen osapuoli ymmärrä maailman todellisuudesta mitään. Tiedän nimittäin, että ennemmin tai myöhemmin hekin ovat seurassani paheksujien leirissä. Löysinhän minäkin tieni äitini viereen. Nykyään huokailemme yhteen ääneen.

Lapsettomien lauantai

Tämä julma arpapeli,

jossa voittoja ei jaeta ansioiden mukaan.

Se, mikä toisille on itsestäänselvyys, on toisille saavuttamattomissa oleva haave.

Kaipuu.

Kipeä, sisintä riistävä kaipuu.

Suru.

Suru, jossa toisten ilo tuntuu pilkalta.

Suru, joka saa tuntemaan, että helmiä jaetaan vain sioille.

Jokaisesta päivästä tulee ilkeä muistutus omasta vajavaisuudesta. Ulkopuolisuudesta.

Jokainen kuukausi huutaa: EI VIELÄKÄÄN!

Jatkuvaa kidutusta toivosta epätoivoon.

Aina uudestaan.

On jämähtänyt jonoon, jossa tuntuu, että kaikki muut käyttävät ohituskaistaa.

On menettänyt jotain, mitä ei ole edes koskaan saanut.

Sydän on täynnä rakkautta ja kädet ovat avoinna.

Mutta syli on tyhjä.

Ihana velttoilu

Hyvä Juhana Vartiainen!

Ensinnäkin, onneksi olkoon uudesta työpaikastasi Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtajana! Olet ryhtynyt reippaana miehenä uuteen työhösi innokkaasti. Sinulla on paljon ideoita! Mahtavaa. Innovatiivisuus on hyvästä!

Jos tarkoituksenasi oli saada keskustelua aikaan provosoimalla, onnistuit suunnitelmassasi. Ryhdyinhän minäkin tätä tekstiä tietokoneellani naputtelemaan. Minkä velttoilultani ehdin. Pieni varoituksen sana vain: me kotiäidit olemme kovin provosoituvaa tyyppiä. Voin kuvitella, että olet päivän, ellet jopa viikon, puheenaihe vauva.fi-sivustolla.

Kotiäitien tunnekuohu johtuu ihan pelkästään siitä, että taisimme jäädä kiinni! Voi ei! Joku viimein keksi jo vuosia jatkuneen salaisuutemme! Salaliittoteoreetikot ovat sitä joskus epäilleet, mutta sinä nostit reippaasti kissan pöydälle. Rohkeana miehenä uskallat puhua asioista niiden oikeilla nimillä! Kahden pienen lapsen kasvattaminen on juurikin sinun kuvauksesi mukaista. Ihanaa velttoilua!

Tunnustan! Me vain velttoilemme! Ja se on ihanaa, niin kuin itsekin totesit! Teemme sen vielä verorahoilla, röyhkeästi!

Oikeastaan, jos lanseeraamaasi termiä saa käyttää laajemminkin, voin todeta, että olen koko elämäni vain velttoilut. Elämäni ensimmäiset 17 vuotta velttoilin ja vanhempani riistivät samanaikaisesti valtiolta lapsilisää. Pian sen jälkeen muutin omilleni (kyllä omassa kodissa olikin ihanaa) ja jatkoin velttoiluani nostamalla opintotukea. Opintojeni jälkeen olin vieläkin liian laiska ja päätin jatkaa velttoilua saamalla lapsia ja jäämällä kotiin. Täällä siis edelleen tyhjennän valtion kassaa. On tämä ihanaa!

Varoitan sinua Juhana (jos sallit sinuttelun) mahdollisesta tulevaisuudestani. Jos palattuani työelämään, sairastun yllättäen vakavasti, aion palata taas velttoilun pariin. Samoin teen, jos menetän työpaikkani ja näin ollen toimeentuloni. Vanhuksena aion myös velttoilla, vaikka kovasti yritätkin siirtää sitä rajapyykkiä eteenpäin.

Turha minun on sinulle tätä asiaa enempää valaista. Tunnut niin hyvin tietävän, mistä on kyse. Sen vuoksi palaankin velttoilemaan lasteni pariin.  Saatesanoiksi haluan vain toivottaa sinulle ihania velttoilun päiviä, kun joskus kaukana tulevaisuudessa saavutat toivomasi eläkeiän. Minä olen silloin todennäköisesti työelämässä. Lupaan tarjota!

Vanhemmuuden korttipeli (osa 5)

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pakottaa itseäni jatkamaan korttipeli-sarjaa. Mielessäni on nimittäin jo pitkään ollut pakallinen kortteja, mutta en vain ole saanut niistä yhtäkään kirjalliseen muotoon.

Nyt on kuitenkin aika esitellä vanha klassikko:

Itku pitkästä ilosta –kortti

Muistan elävästi ne hetket lapsuudesta, kun ilo oli ylimmillään, posket punaisina riemusta ja hiukset hiessä hauskuudesta. Leikin ylle piirtyi aina välillä aikuisen varjo, joka tokaisi ankaralla äänellään: ”Kohta sitä sitten taas itketään! Kyllä nyt on hauskaa, mutta ei kauaa.” Olin aina ihmeissäni vanhempien viisaudesta. Miten ne aina tiesivätkin?

Nyt minä olen tuo varjo. Sadepilvi aurinkoisen päivän päällä. Pilaamassa kaikkien iloa varoituksillani tulevasta. ”Kohta ei oo kellään hauskaa.”

Vaikka aikuisena ehkä näkee lasten touhuista, että sokerihumala on taas siinä vaiheessa, että kohta jonkun pää kolisee tai pienimmällä palaa hermo. Miksi se on aina pakko mennä sanomaan? Ketä se hyödyttää? Luuleeko sitä jollain tavoin, että jakamalla viisauttaan pelastaa lapset heitä peruuttamattomasti uhkaavalta mielipahalta? Totuushan on nimittäin se, että se itku tulee kuitenkin. Varoituksista huolimatta.

Ei sitä alkoholia kaupan edessä lokittaville teineillekään sanota, että kohta teistä joku vielä oksentaa tuolla lähipuskissa. Tai kaljaa hyvässä seurassa litkivälle miehelle, että kohta istut sammuneena taksissa.

”Itku pitkästä ilosta” on ennemminkin sanojansa vapaudu vastuusta –lauseke kuin oikea varoitus. Kun riehuville lapsille on sanottu, että kohta joku teistä itkee, voidaan itkun saavuttua todeta syyttävästi: ”Mitäs minä juuri äsken sanoin?! Niin! Miksi et kuunnellut?!” Mitä jos terveysviranomaiset sanoisivat saman ylipainoiselle, joka on juuri saanut kuulla sairastavansa diabetestä?

Eiväthän nyt leikkivät lapset osaa ajatella, että pidetäänpä vähän vähemmän hauskaa, ettei kohta tule jollekin suru puseroon. Emmehän me aikuisetkaan elä nuhteessa, vaikka tiedämme sen turvallisimmaksi tavaksi elää.

Suuriin iloihin kuuluu myös se kolikon toinen puoli. Ei elämä ole pelkkää kultaista keskitietä, vaikka sille olisikin ihan hyvä pyrkiä. Joskus on kuitenkin koettava niitä ääripäitä. Ilman toista ei ole toista. Annetaan siis joskus lastenkin nauttia hurmiollisesta riehumisestaan ilman jatkuvaa muistutusta riemun rajallisuudesta.

Carpe diem!

Sarjassa aiemmin:

Vanhemmuuden korttipeli (osa 1) Nauti nyt vielä -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 2) Meillä ainakin -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 3) Ei millään pahalla -kortti

Vanhemmuuden korttipeli (osa 4) Ennen kaikki oli paljon paremmin -kortti

Kerää koko sarja!

Vauva

Pieni käsi ihoani vasten.

Pienet kynnet.

Hennot hiukset.

Tuoksu.

Tuhina.

Ääni, kun tutti liikkuu suussa.

Syvä huokaus.

Olet turvassa.

Kuten minäkin.

Kanssasi olemme omassa kuplassamme. Pienessä tilassa.

Hetkessä, jossa on vain uninen tuhina ja pää, joka painautuu piiloon minua vasten.

Piiloon elämää.

Elämää, jolle minun on joskus sinut annettava.

Osa minussa haluaisi pitää sinut vain itselläni. Ei koskaan päästää pois.

Tuhisemassa vierelläni. Ilma, jota hengittäisin olisi vain sinun tuoksuasi.

Toivon, että voin aina olla turvasi ja piilopaikkasi.

Että voit tulla ja painaa pääsi syliini. Silitän pois murheesi.

Tahdon kantaa kaikki taakkasi.

Tiedän, että sitä onnea ei minulle suoda.

Ainoa, mitä voin tehdä, on valmistaa sinua siihen, kuinka raskas taakka se tulee olemaan.

Joudut itse elämäsi kantamaan. Lupaa olla reipas!

Olet niin pieni ja elämä on niin suuri.

Rakastan sinua suunnattomasti pieni ihana lapseni.

Ei tässä kauan mene (opettavainen tarina suunnittelemattomuuden turmiollisuudesta)

Klo 11.15 Kävelemme tyytyväisinä kerhosta kohti kotia. Kerhossa oli mukavaa ja molemmat lapset ovat reippaita ja tyytyväisiä. Nyt vain kotiin, molemmille lapsille lounasta ja molemmat pitkille päiväunille.

Pankin kohdalla iskeekin hetkellinen mielihäiriö. Päätän, että nyt on oikea aika mennä hoitamaan pitkään hoitamatta ollut pankkiasia. Ihan nopeasti vain.

Klo 11.16 Ängen tuplarattaat pankin kapeista ovista puoliväkisin sisään. Painan vuoronumerolaitetta. Vain kuusi asiakasta ennen minua. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.18 Vauva alkaa hermoilla kopassaan. Kaivan hänet makuupussin uumenista syliin. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.21 Isoveli alkaa hermoilla ja kärttää rusinaa. Vauva sylissäni kaivan yhdellä kädellä hoitolaukusta rusina-askin. Alkaa tulla kuuma. No, ei tässä kauan mene.

Klo 11.24 Lapsille alkaa tulla kuuma ja hermoilu lisääntyy. Itsellä hikikarpalot nousevat otsalle. Alan riisua lapsilta hanskoja ja itseltä kaulaliinaa. Ei tässä kauan mene.

Klo 11.30 Yksi kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.31 Vauva pieraisee äänettömästi kamalan hajuisen pierun.

Klo 11.32 Vieressäni istuva vanhempi rouva laittaa käden nenälleen ja katsoo minua paheksuvasti. Puna nousee kasvoilleni ja sanon aivan liian myöhään vauvalle: ”Voi voi, paukutteletko sinä?” Tämä yhdistettynä punastumiseen saa tilanteen näyttämään siltä, että syytän viatonta vauvaa. Ei tässä onneksi kauan mene.

Klo 11.35 Isoveli alkaa huutaa tylsistyksissään: ”TAPPILEIPÄÄ, TAPPILEIPÄÄ!” Tämä saattaa kuulostaa järjettömältä ihmisistä, jotka eivät tunne Teletappien hienoa tuotantoa.

Klo 11.38 Vauva rusauttaa valtavat kakat. Koko hiljainen pankkisali kaikuu ja kaikki kääntyvät katsomaan minua. Soperran: ”Oho.” Toisella puolellamme istunut mies siirtyy kauemmaksi. Edelläni on vielä kaksi ihmistä. Ei tässä kauan mene!

Klo 11.40 Toinen kolmesta virkailijasta lähtee tauolle.

Klo 11.41 Alan olla yltäpäältä hiessä. Isoveli huutaa jälleen tappileipää. Yritän hyssytellä häntä, jolloin hän alkaa huutaa: ”APUA, AAAPUUUA!” Kaikki tuijottavat meitä jälleen. Eihän tässä enää kauan mene?

Klo 11.44 Vauva alkaa hermoilla kakat housuissaan. Isoveli alkaa toistaa: ”Mennäänmennäänmennään.” Odotusnumerot näyttävät jämähtäneen paikoilleen. Kauan tässä vielä menee?!

Klo 11.47 Isoveli yrittää leikkiä kurkistus-leikkiä tympääntyneen keski-ikäisen miehen kanssa. Mies muuttuu ärsyyntyneeksi. Isoveli kikattaa. Minä hikoilen entistä enemmän.

Klo 11.50 Vauvaa pitää jo hyssyttää sylissä hytkyttämällä ja edestakaisin kävelemällä. Isoveli huutelee rattaissa: ”Tahtoo kävellä, tahtoo kävellä.” Miten kauan tässä voi vielä mennä!

Klo 11.55 Numerotaulun digitaaliset numerot näyttävät viimein samaa kuin hikisissä käsissäni palloksi myttääntyneessä lapussani. Otan vauvan, hoitolaukun ja tuplarattaat ja yritän könytä muiden katseiden alla sujuvaliikkeisesti tiskille. Selitän asiani. Virkailija ottaa harvinaisen myötätuntoisen katseen:

”Tätä asiaa ei valitettavasti voi enää nykyään hoitaa kassapalveluissa.”

Pidän pokkani. Kerään rauhallisesti tavarani. Lasken vauvan vaunuihin. Vauva alkaa väsymyksessään ja kakkavaipassaan huutaa raivoisaa huutoa. Kärrään karjuvat karavaanimme ovelle ja runnon meidät kolinan säestäminä ulos konttorista.

Lapsimessut

Matkamessuilla myydään matkoja, venemessuilla myydään veneitä, kirjamessuilla myydään kirjoja, lapsimessuilla myydään…eiku.

Kyllä. Tunnustan. Olin minäkin siellä.

Lapsimessut on toisinto Hulluista päivistä: ympärillä paljon neuroottisia naisia, pelokkaita miehiä ja itkeviä lapsia. Et oikeastaan tiedä, miksi tulit, mutta kotiin lähdet köyhempänä ja vannoen, ettei koskaan enää. Silti löydät itsesi sieltä vuosi toisensa jälkeen.

Miksiköhän ehkäisyvälinevalmistajat eivät ole lähteneet lapsimessuille? Luulisi, että päivän päätteeksi sieltä löytyisi paljon potentiaalisia asiakkaita.

”Lapsiperheen hulvattomin viikonloppu”, kuului mainoslause. Juu. Enpä keksi hulvattomampaa kuin kerätä kassikaupalla paperiroskaa, tuhlata rahansa krääsään ja tutustua poliisimaijan takaosaan. Ei ole messujärjestäjillä hääppöistä kuvaa lapsiperheiden viikonlopuista.

Tämän jutun olen jakanut jo kaikkien kavereideni kanssa, mutta Bebesin luennot äideille herättivät minussa paljon ajatuksia. Etenkin luento nimeltä Raskauden ja synnytyksen vaikutukset kehoon. Luennoitsija oli mies. Oikeasti? Eli olisi uskottavaa, jos minä pitäisin miehille luennon aiheesta Impotenssin vaikutus minäkuvaan.

Kävellessäni kyseisen luentonurkkauksen ohi sain käteeni esitteen ja minua katsottiin tiukasti silmiin: ”Kohta alkaa luento sormiruokailusta, joka olisi varmasti erittäin tärkeä sinulle.” Työnsin rattaani tyytyväisenä Muksun osastolle hakemaan ilmaisen sosenäytteeni. Kyllä sormiruokailua kannatan, mutta päätän mielelläni itse, kuinka tärkeää se on minulle. Käännytystyö oli messuilla joskus jopa voimakkaampaa kuin Vapaa-ajattelijoiden nettisivuilla.

No, sainpahan laatuaikaa vauvan kanssa, kevensin lompakkoani kaikkeen ”ehdottoman tärkeään” ja kannoin korteni kekoon taloyhtiömme paperinkeräysastian täyttämisessä.

Hip hei ja ensi vuonna taas uudestaan!