Se tunne...

Sosiaalisessa mediassa (eli siis suomeksi sanottuna Facebookissa) on alkanut popahdella esille statuspäivityksiä, jotka alkavat sanoilla ”se tunne”. Olen pitänyt tätä omalla tavallani huvittavana. Etenkin, jos viidellä ystävällä sattuu olemaan perätysten jokin ”tunne” päällä. Olen myös irvaillut miehelleni, että alan puhumaan vain käyttämällä ”se tunne”-sanaparia:

Se tunne, kun menen vessaan.

Se tunne, kun katson televisiota.

Rakas, se tunne, kun haluaisin jotain juotavaa.

Olen välillä ehkä vähän ilkeäkin omassa sarkasmissani. Sen vuoksi se yleensä napsahtaakin omaan nilkkaani ennemmin tai myöhemmin.

Ajattelin nyt kuitenkin koota muutamia ”tunteita” lapsiperhearjesta tähän trendikkääseen tyyliin aseteltuna. Minua kiinnostaa, uppoavatko nämä vain samassa elämäntilanteessa oleville tai saman kokeneille vai saavatko muutkin kiinni Siitä tunteesta. Hauskintahan tässä on se, että Se tunne voi olla kaikilla vähän erilainen.

(Aloitetaan klassikolla) Se tunne, kun astuu pimeässä legopalikan päälle.

Se tunne, kun ihmettelee, että nukkuupas lapsi hyvin ulkona ja tajuaa unohtaneensa avata itkuhälyttimen linjan.

Se tunne, kun luulee kiroavansa hiljaa ja kuulee yhtäkkiä vierestään kirkkaan äänen: "Äiti, mikä on p*ska?"

Se tunne, kun huomaa paljaspeppuinen lapsi sylissään, että vaipat ovat loppuneet.

Se tunne, kun Jehovan todistajat soittavat ovikelloa juuri, kun on saanut lapset päiväunille.

Se tunne, kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia.

Se tunne, kun puoliso tulee töistä kotiin.

Se tunne, kun vauva nukkuu ensimmäisen kerran kuusi tuntia putkeen.

Se tunne, kun lapsi saa uhmaraivokohtauksen kaupan kassalla.

Se tunne, kun pääsee ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen ystävien kanssa kodin ulkopuolelle ilman lapsia.

Se tunne, kun joku sanoo kotiäitiyden olevan ”ihanaa velttoilua”.

Se tunne, kun lapsi kiipeää paljaalla pepulla sohvalla ja sanoo hetken päästä: ”Oho”

Se tunne, kun saa kuulla olevansa raskaana.

Se tunne, kun oma lapsi syntyy.

Aurinkoista kesäkuuta kaikille ihanille ihmisille!

Ääni

Olen saanut kevätkeleiltä lahjaksi ihanan raspikurkun. Kuulostan Hannele Laurilta pienennetyllä volyymilla. Pihinä on haitannut ajatuksenjuoksuani samoin kuin yleistä olemustani.

Olen siis halunnut käyttää jokaisen vapaanoloisen hetken hautautumalla sohvatyynyjen uumeniin. Maastoutumisessa olen käyttänyt apuna vilttiä ja tee-mukia. Piiloutuminen ei valitettavasti ole toiminut lasten harhauttamisessa kovin tehokkaasti. He ovat ennemminkin nähneet suojavärini eräänlaisena kutsuhuutona. Aivan kuin ylläni loistaisi neonvaloinen mainostaulu: ”TÄÄLLÄ KIPEÄ, LEPOA TARVITSEVA ÄITI. TULE, POMPI JA KIUKUTTELE NIIN PALJON KUIN JAKSAT!”

Hermoni ovat siis välillä olleet yhtä riekaleina kuin äänihuuleni. Ulosantini on kuitenkin herättänyt lapsissa vain hilpeyttä. Miettikää itse miimikkoa, joka esittää raivostunutta äitiä. Halpaa hupia.

Olen ehtinyt pääni sisällä jälleen kerran miettimään niitä kauniita periaatteita, joita itselleni asetin ennen pyhään äidin virkaan astumista. Olin miettinyt toimintasuunnitelmia eri tilanteille. Näin teen, kun lapsi saa kiukkukohtauksen, näin teen, kun lapsi pitäisi saada nukkumaan.

Hah.

Eipä tullut kohdusta Pavlovin koiraa, joka nöyrtyisi behaviorismin edessä. Ei lähde kuola valumaan, vaikka kuinka kelloa soittaisi. Samoin ei lapsi tottele, vaikka olisin kuinka johdonmukainen. Mitä en todellakaan ole, kuten aiemmatkin kirjoitukset paljastavat.

Äänettömyys on jälleen kerran todistanut sen, että elämä ei ole tilanteita. Testihetkiä, joiden olosuhteet olisi ennalta määritelty. On vain äänetön ja väsynyt äiti ja kaksi äänekästä ja innokasta lasta. Siinä ei paljon periaatteita enää noudatetakaan. Saisin Tekniikan Maailman äiti-vertailusta varmaan vain kaksi tähteä. Huono suorituskyky ja suuri kulutus.

Toivon, että urani miimikkona olisi kuitenkin pian ohi. Haluan puistoon! Haluan äiti-kavereiden luokse! Haluan, haluan, haluan! Olemme taaperon kanssa yhtä kyllästyneitä sisälläoloon!

Olen kuitenkin löytänyt näiden muutaman päivän aikana taaperostani mustan huumorin ystävän. Arvatkaa, mitä tekemistä hän minulle koko ajan ehdottaa?

”Äiti laula! Äiti lue!”

Kasvukipuja

Lapsen kasvattaminen on utopistisin tehtävä, minkä ihminen voi maan päällä saada. Sitä on vaikea verrata, mihinkään.

Ihminen ja ihmislapsi on niin käsittämätön kokonaisuus, ettei kukaan ole sitä läpikotoisin selvittänyt. Aina on jäänyt se mystinen ja arvaamaton osa, jota kukaan ei voi nähdä tai ennalta selvittää. Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Samoin ympäröivät olosuhteet ovat kaikilla erilaiset. Jokaisen elämänpolku on päällystetty erilaisilla kivillä. (-onpa proosallinen lause)

Sen vuoksi kaikki ohjeet ja neuvot, joita lastenkasvatukseen annetaan, jäävät vain hyvän arvauksen tasolle. Totta kai biologia on opettanut, että ihmisen tulee syödä pysyäkseen elossa. Kylmältä pitää suojautua ja hyvä käsihygienia auttaa pitkälle. Nämä ovat kuitenkin ohjeita, joita voitaisiin antaa myös koneelle, jos koneet kasvattaisivat lapsia.

Tiede on auttanut meitä myös löytämään ihmisten käyttäytymisestä tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toistuvat keskimäärin ihmisillä. On oidipaalivaihetta ja eroahdistusta.

Mitkään näistä eivät kuitenkaan avaa täysin sitä monimuotoisuutta, mitä lapsen kasvatus pitää sisällään. Kaikkia niitä tunteita, mitä sisältyy lapsen kanssa elämiseen. Sitä kaikkea. Elämää.

Kukaan ei voi laittaa rakkauttakaan leikkauspöydälle ja tutkia sen anatomiaa. Voidaan mitata hormonitasoja ja punastumista, mutta kokonaiskuvaa ja tunnetta ei voida kuitenkaan vangita.

Sinun tunteesi on varmasti erilainen kuin minun.

Sen vuoksi kasvattaminen on hyvää arvausta ja kokeilua. Kantapään kautta oppimista.

Siksi se on välillä pelottavaa. Siksi sitä pelkää tekevänsä väärin. Siksi sitä miettii, onko sillä riittävästi päällä, pidänkö tarpeeksi kuria ja söiköhän se tarpeeksi.

Myös ehkä siksi se herättää niin paljon tunteita.

Tunteita, jotka saavat puolustautumaan hyökkäämällä. Haukkumalla muut huonoiksi kasvattajiksi. Ne eivät voi olla oikeassa. Eihän?

Sehän tarkoittaisi, että minä olen väärässä.

Siksi niiden on oltava väärässä ja minun oikeassa. Ja siksi minun pitää huutaa se päin niiden kasvoja. Samalla huudan itselleni ja omalle epävarmalle äänelleni, että olen oikeassa. Olenhan?

Kasvatus on rakkauden korkeakoulu, jossa jokainen haluaa olla luokan priimus. Ei kukaan halua rakastaa väärin. Eihän? 

Yösyöttöfilosofiaa

Keskellä yötä, kun kaikki muut nukkuvat, istun syöttämässä vauvaamme. Monesti olen aivan hämärän rajamailla. Osin ehkä nukunkin. En tiedosta paljoa ympäröivästä maailmasta. Vain vauvan tasaisen syömisäänen, joka vähitellen muuttuu uniseksi tuhinaksi.

Noina hetkinä vilkuilen herätyskellon digitaalisia numeroita, jotka liikkuvat lohduttomasti kohti aamua. Välillä suren jäljellä olevan uniajan vähyyttä ja toisinaan iloitsen, että luvassa on ehkä vielä useampi tunti lepoa. Jos vauva nukkuu.

Noina hetkinä mieleni laukkaa todellisuuden ja unen väliä. Alitajuntani pyörii kuin karuselli. Rakentelen uusia kasvatusfilosofioita, teen päätelmiä vanhemmuudesta, saan ajatuksia ja ideoita. Yhtenäistä kaikilla teorioillani on se, että yöllä ne tuntuvat maailmaa mullistavilta ja elintärkeiltä. En malttaisi odottaa aamuun, että saan ideani käytäntöön.

 Lukuisina aamuina, kun olen keittiössä silmät puoli ummessa sekoittamassa puurokattilaa, saan todeta, etten muista edeltäneestä yöstä mitään. Jos olen niin onnellinen, että muistan, monesti vauva heräsi syömään, saan vain haaveilla ideoitteni ja filosofioitteni perään. Yöherääminen on kuin halpa humala. Krapulankin saa kaupan päälle.

Eipä siis mullisteta maailmaa tälläkään kertaa.

Pitäisi varmaankin kirjoittaa blogia aina yösyöttöjen yhteydessä. Tulisi varmasti syvällistä tekstiä. Tai sitten ei. Ehkä on parempi, että alitajuntani piilottaa peikkonsa aina uuden aamun myötä.

On kuitenkin hämmentävää, kuinka ihmisen luomisenergia toimii kovimmillaan kehon käydessä säästöliekillä. Jos 80-luvun rokkitähdet olisivat ymmärtäneet yösyöttöjen voiman, olisivat huumekeisarit köyhempiä ja BigBrotherit vielä enemmän täynnä isotukkaisten miesten lapsia.

Tiedoksi kaikille, en laita lehtiötä yöpöydälle. Kun vauva nukkuu, nukun minäkin. Annan mieleni laukata öisin omaa villiä laukkaansa. En raaski vangita sitä kynään ja paperiin. 

Kesäunelmat

Kylminä pakkaspäivinä työntäessäni tuplarattaita kinosten läpi kyydissä kaksi vaatekasaa, joiden uumenissa lapseni tuhisivat, haaveilin kesäisistä päivistä. Ihanista aurinkoisista päivistä, joina istuisimme äiti-kavereideni kanssa puiston penkillä koivun varjossa ja katselisimme lasten leikkejä samalla jutustellen niitä näitä. Nämä unelmat antoivat voimia työntää raskasta taakkaa hankien halki.

Nyt on elohopea noussut sille tasolle, että nämä unelmat voisivat saada niiden konkreettisen muotonsa. Muoto ei ole kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin mieleeni piirtynyt kaunis asetelma. Penkillä nimittäin istuu yleensä äitejä, joiden keskustelu menee suurin piirtein näin:

- Älä heitä sitä hiekkaa.

- ÄLÄ heitä sitä hiekkaa!

- ÄLÄ HEITÄ SITÄ HIEKKAA! Pitääkö sun lähteä kohta miettimään?

- Älä ota kädestä.

- Hei, ei saa ottaa toisten kädestä! Jos se lapio oli kaverilla, anna se takaisin. Katso sinä vaikka tuota kaivuria tuolla.

-  No, nyt X oli katsomassa sitä kaivuria. Leiki sä nyt sillä lapiolla.

- Kummalla se oli ensin?

- Laskepa nyt siitä liukumäestä, kun toisetkin haluaa laskea.

- Ei saa laskea toisen päälle.

- Varo! Älä laske toisen päälle!

- Ei saa myöskään jäädä siihen liukumäen alle eteen, kun toiset haluaa laskea!

- No, nyt sattu! Pyydäpä anteeksi!

- Kukkia ei saa repiä!

- Varokaa siellä kulkee autoja!

- Ei multaa! Hei, ei multaa. Anna mullan olla ruukuissa!

- Älä heitä sitä palloa sinne istutuksiin! No niin, nyt se sitten on siellä.

- Älä nyt heitä sitä palloa takasin sinne, kun just hain sen sieltä sulle!

- Nyt on hei X:n vuoro keinua, kun sä olet keinunut jo niin pitkään.

- EI SAA TÖNIÄ!

- Voi, heräsitkö sinä siellä vaunuissa. Tulepa syliin.

- Tulepa keräämään leluja takaisin laatikkoon, kun kohta lähdetään kotiin!

- No niin, nyt keräämään leluja!

- Nyt niitä leluja keräämään, niin kuin olis jo!

- No, niin sanopa hei hei X:lle. Me lähdetään nyt lounaalle! Sano hei hei!

- Kyllä me lähdetään nyt kotiin.

- Joo, kato kun sulla on nälkä ja alat olla ihan väsynyt niin me mennään nyt kotiin!

- Hei hei!

Kypsä

Aloin epäillä omaa kypsyyttäni. Vanhempien ja aikuistenhan pitäisi olla kypsiä. Hedelmä on kypsä, kun se on kehittynyt raakileesta ”täysikasvuiseksi”.

Kypsyys on vastuullisuutta ja kykyä ymmärtää asioita. Kypsät ihmiset eivät ole lapsellisia. Aikuiset ovat kypsiä. Lasten vanhemmat ovat Kypsiä! Kypsiä tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta toisista! APUA!

”Kypsä ikäisekseen.” ”Kyllä se vielä siitä kypsyy, kun saa elämänkokemusta.” KYPSÄ KYPSÄ KYPSÄ!

Olenko kypsä?

Tässä omaa olemassaoloani tutkivassa kriisissäni ajauduin jostain kummallisesta syystä googlettamaan sanan aikuisuus ja klikkasin paniikissa tietenkin wikipedian linkkiä. Olin kuin päänsärkypotilas, joka diagnosoi itselleen aivokasvainta. Älä etsi vastauksia netistä!

No, arvatkaapa, mitä siellä wikipediassa sitten luki?!

Älylliset taidot kehittyvät ihmisellä keskimäärin noin 40 vuotiaaksi asti! Minulla on siis vielä toivoa jäljellä useamman vuoden ajan. Mutta mitä sitten tapahtuu? Olenko sitten kypsä? Ja kehen?

Älyllisiä taitoja kuulemma kehittää onnellinen avioliitto ja mielenkiintoinen elämä. Mitä tämä nyt tarkoittaa? Pitää nyt päättää, etten marise miehelle siitä vessanpesusta. Haluan kehittää älyllisiä taitojani. Mikä on mielenkiintoinen elämä? Kuka sen arvioi? Voin kuvitella, että aika monen mielestä tämä elämä ei ole kovin mielenkiintoista. Miten elämästä tehdään mielenkiintoista?! Olenko nyt tuomittu älylliseen köyhyyteen 40 ikävuoden jälkeen? Ehkä minusta tulee sitten vain sen älyllisen huipun jälkeen puun mätä hedelmä. Kiitos kaikille, kypsyin jo ja nyt mätänen, koska elämäni ei ole mielenkiintoista.

Wikipedia sisälsi vielä lisää helmiä: ”Aikuiselta kuitenkin odotetaan usein pysyvämpään työhön sijoittumista.” Juuri näin! Kiitos pätkätyö ja äitiyslomasijaisuudet! Siinä sitä ollaan epäaikuismaisia, kun ei pystytä sitoutumaan pysyvämmin töihin. Aion syyttää siis huonoa työllisyyspolitiikka omasta lapsellisuudestani!  Aina on hyvä siirtää syyttävä sormi pois itsestä. Porsaanreiät kunniaan! Huomaatteko, näin minä vain pakenen vastuuta. Todella epäkypsää.

Kypsä aikuinen.

Jos otan vakavan ilmeen ja hankin silmälasit, voisin ehkä hämätä joitakin. Lapsiani hämään ainakin vielä. Raukat ovat kotihoidossa, joten eivät tiedä muuta totuutta kuin sen, minkä minä kerron. Siinä totuudessa äiti on tosi kypsä ja vastuunsa tunteva aikuinen. Viksu ja vilmaattinen.

Kypsä. Käpsy.

Pidemmälle ajateltuna olen kyllä aina tykännyt syödä pihvini mediumina. Olen siis medium. Puolivalmis.

Taputan itseäni olalle. Hyvin keksitty pakokeino kypsyyden vaatimuksista. Esitän vastuullista pakenemalla sitä.

Well done.

Lapsiperheen matematiikkaa

Lapsiperheen elämä toistaa monesti totuttuja kaavoja. On selkeitä yhtälöitä, jotka rytmittävät elämää. Nämä lainalaisuudet auttavat usein vanhempia edes hieman ennakoimaan tulevaa ja välttelemään ei-toivottuja lopputuloksia. Haluankin esitellä tätä lapsiperheen matematiikkaa tuttujen esimerkkien avulla.

Yhteenlaskut:

mustikka + valkoinen paita = pilalla

pienet lapset + kiire = myöhässä

Vähennyslaskut:

perhe – äiti = hukassa

perhe – lapset = parisuhde

perhe – isä = arki (valitettavan usein vielä nykyisin)

Kertolaskut:

2 x äiti = vertaistukiryhmä

3 x vatsatauti = pyykkivuori

1 x rauhallinen ruokailuhetki = mahdottomuus

Jakolaskut:

äidin huomio / lapsille = ei koskaan tarpeeksi

lelut / leikkiöiden määrä = ei koskaan tasaluku (osamääräksi saadaan yleensä itku tai raivarit, usein itkuraivarit)

Muuttuva tekijä:

Lapsiperheissä muuttuva tekijä (x) on aina lapsi.

nopea kauppareissu + X = hidas kauppareissu

automatka + X = ”ollaanko me jo perillä?”

Todennäköisyyslaskenta:

Korrelaatio:

Väsymys ja nälkä korreloivat kiukkuisuuden kanssa.

Tällä tarkoitetaan sekä lasten, että vanhempien väsymystä ja nälkää.

väsyneet vanhemmat = kiukkuiset lapset

nälkäiset lapset = kiukkuiset vanhemmat

jne.

Odotusarvo:

Lasten ja vanhempien odotusarvo suhteessa todellisuuteen on yleensä hyvin epärealistinen.

Lapsilla on tunnetusti liiallisia ennakko-odotuksia vanhempien halusta tehdä asioita heidän toiveidensa mukaisesti. Samoin vanhemmilla on tunnetusti liiallisia ennakko-odotuksia lasten halusta tehdä asioita heidän toiveidensa mukaisesti.

Suhteellisuusteoria (E=mc2):

Kaikki on onneksi suhteellista! Pahimmassakin rankkasateessa löytää ne pilvien hopeareunukset, jos vain katsoo todella todella todella tarkasti. (Näin kannattaa ainakin itselleen uskotella!)

Ja kyllä energia on tunnetusti yhteydessä massaan.  Lapsilla on vähemmän massaa, mutta paljon energiaa ja vanhemmilla enemmän massaa ja vähemmän energiaa.

Nyt on aika tämän naisen suorittaa kaava:

minä + sänky = unta!

Hyvää alkavaa viikkoa!